Automatkalla etelään pysähdyimme tyttären kanssa suurehkoon ostoskeskukseen lounaalle ja ostamaan tuliaisia. Siihen ei mennyt kauan. Koska en osta muovikassia ellei ole aivan pakko, raahasimme tuliaisostoksia käsissämme matkalla autolle. Kaivaessani vaivalloisesti käsilaukusta auton avaimia tein järisyttävän havainnon: ne eivät olleet siellä!
Minähän en koskaan hukkaa mitään, eikö se niin ollut? Lastasin kamat käsistäni tyttären syliin ja aloin purkaa käsilaukkuni sisältöä näkösälle yksi lokero kerrallaan. Lompakko, puhelin, kotiavain, nenäliinapaketti, erinäisiä kosmeettisia valmisteita, kaikki muu löytyi mutta niitä auton avaimia ei.
Päätimme kävellä uudelleen juuri kulkemamme reitin katsellen tiiviisti maahan. Kaupassa olin kaivellut lompakkoa laukusta, avain oli varmaan pudonnut silloin. Vaan ei näkynyt. Kysyimme kauppakeskuksen infosta, oliko joku sattumalta tuonut sinne löytöavaimia. Ei ollut. Kävelimme vielä taaemmas omia jälkiämme pitkin, edelleen ostokset käsissä ja kainaloissa. Lounasravintolan kassalla ei ollut näkynyt avaimia. Pengoin säälittävästi tavaratalon kassan roskakoria, tuloksetta. Kävimme uudestaan infossa. Kukaan ei ollut edelleenkään tuonut sinne löytöavaimia.
Kerjäsin infon työntekijöiltä muovikassia, johon laittaa käsissämme roikottamamme ostokset, koska niiden raahaaminen alkoi lievästi sanottuna ottaa kaaliin ja viedä energiaa etsinnöiltä. Sain hienon mainoskuvioisen kangaskassin ihan ilmaiseksi. Pakkasin sen kiitollisena ja kuljimme vielä kerran reittimme läpi kysellen joka ainoasta reitin varren kaupasta avaimia. Ei ollut näkynyt.
En keksinyt, mikä olisi järkevä siirto, joten soitin puolisolle. Hän kuulusteli minulta kuin lapselta, mitkä kaikki paikat olin tarkistanut, mikä oli lievästi turhauttavaa. Sitten soitin siskolleni, joka meidän oli määrä tavata myöhemmin samana päivänä, että matkamme keskeytyisi näille sijoilleen koska avaimia ei näkynyt ja vara-avaimien luokin oli matkaa. Sisko oli aloittamassa saman kuulustelun jonka puoliso oli jo suorittanut, mutta vaiensin hänet. Suljin puhelimen ja laitoin sen laukkuun.
Seisoimme neuvottomina infopisteen edessä. Mietin jo, mistä pääsisimme bussilla kotiin. Mietin, keitä tunnen paikkakunnalta, jolla olimme, ja suunnittelin selaavani heidän numeroitaan puhelimestani. Silloin huomasin, että juuri laukkuun laittamani puhelinkin oli kadonnut.
Hetken aikaa minut olisi voinut kaataa heinällä (käsilaukussani oli kaikesta päätellen musta aukko tai muu kosminen viemäri), mutta ymmärsin sentään, että puhelin ei sekunneissa katoa, jos laukusta pitää koko ajan kiinni. Aloin kaivella laukun ulkotaskua. Havaitsin, että sinne laitettujen tavaroiden on mahdollista päätyä väärään suuntaan varsinaisesta taskusta ja joutua vuorin alle. Puhelin sattui käteeni ensimmäisenä ja heti sen jälkeen: auton avaimet.
Tunsin itseni erittäin hölmöksi. Sanoin infopisteen työntekijöille, että avaimet löytyivät eivätkä olleetkaan oikeastaan kadoksissa alun alkaenkaan. Pelkäsin hetken, että he ottaisivat saamani hienon kangaskassin takaisin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti