Lapsena sitä jäi joskus vaille seuraa. Paras kaveri päättikin kaveerata jonkun muun kanssa mieluummin, ja sitten niillä kahdella olikin yhtäkkiä hirveä määrä kahdenkeskisiä juttuja, joita kukaan muu ei ymmärtänyt. Tällaista yhtäkkisen hylätyksitulemisen tunnetta käsittelin lapsena hiukan huvittavasti: todistusaineistoon nojaten olen perustanut useampiakin yhden hengen salaseuroja, joille suunnittelin monimutkaisia salakieliä, salaisia selostuksia organisaatiosta ja muuta vastaavaa. Vaihtoehtoisesti saatoin suunnitella yksityiskohtaisesti, kuinka jostakin onnenpotkusta johtuen yllättäen saisinkin oman ponin ja järjestäisin sen tallia ja hoitovälineitä aivan yksinäni, enkä päästäisi ketään kavereistani mukaan. Teemana siis on ollut "pitäkää tunkkinne" jo ennen kuin olin koskaan tuollaista ilmaisua kuullutkaan.
Facebook tuo ajoittain esille aikuisten ihmisten seurankaipuun ja siihen liittyvät pettymykset, vaikka reaalielämässä suurin osa täysi-ikäisistä ei näitä pettymyksiä avoimesti näyttäisikään. Joku etsii lounasseuraa tai kapakkaseuraa, mutta kukaan kavereista ei ehdi tai halua lähteä tai vaihtoehtoisesti asuu liian kaukana. Seuranetsijä sitten vetää porot sieraimiinsa ja kommentoi jotain sen tyylistä kuin että ikinä ei kukaan mun kanssa lähde mihinkään, pitäkää tunkkinne. (Taas käytin tuota ilmaisua, vaikka oikeasti inhoan sitä.) Ikään kuin se, että hänelle ei nyt seuraa löydy, johtuisi jostain kaikkien salaisesta yhteispäätöksestä jättää kyselijä yksin. Kyllähän sitä tietysti äkkiseltään voi loukkaantua tuollaisesta, mutta pitäisi kaiketi muistaa, että jos ihmiset kieltäytyvät, he tuskin tekevät sitä kaikki samasta syystä - eivätkä ainakaan seurankysyjän epämiellyttävyyden takia! - vaan heillä on menoa, heitä väsyttää, he ovat menossa ruokakauppaan, he ovat vain ajatelleet tehdä jotain muuta jne. Voihan se harmittaa, mutta tällaisessa tilanteessa harmistumisensa näyttäminen on mielestäni aika noloa. Kun nyt todellakaan kyse ei ole mistään syrjimisestä, tai ainakin se on erittäin epätodennäköistä.*
Kummastelen aina aika ajoin näitä loukkaantumisia, mutta toisaalta tunnistan kyllä tunteen itsessänikin, en vain ikinä myöntäisi sitä julkisesti, koska en halua paljastaa kaikille olevani lapsellinen. Olen muutenkin tottunut niin pieniin ja harvoinristeäviin sosiaalisiin ympyröihin, että minua ei yksinjääminen sinänsä hetkauta. Olen oikeastaan hiton mielelläni yksin, vaikka hyvästä seurasta ajoittain nautinkin. Itse asiassa ihmettelen aina suuresti sitä, että joku ilmaisee haluavansa tavata minut ja mietin, onkohan se nyt ihan tosissaan. Jos en löydä seuraa, oletan ennemmin, että olen merkityksetön hiukkanen todellisuudessa ja olemassaoloni on helppo unohtaa, kuin että maailmankaikkeus ja ihmiskunta olisivat jotenkin minua vastaan.
*) Luonnollisesti yksinäisyys on joillekin ihan oikeasti ongelma. En kuitenkaan usko senkään kovin usein johtuvan siitä, että yksinäistä henkilöä jotenkin järjestelmällisesti syrjittäisiin. Ihmiset eivät lue ajatuksia, heille pitää kertoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti