Istun kuudennen kerroksen ikkunan ääressä Helsingin Punavuoressa ja katselen kosteannäköistä sisäpihaa. Olen siis hetkellisesti vaihtanut maisemaa. Joskus on hyvä (jopa tarpeellista) olla yksin omine ajatuksineen, ja minulle se onnistuu parhaiten kokonaan poissa kotiympyröistä. Eipähän ole kotiaskareita silmien alla jokaisella päänkäännöksellä.
Harhailin eilen pitkin pääkaupunkia katselemassa taidetta ja turistinähtävyyksiä. En heti osannut käyttää liikennelaitoksen päivälippua ja taisin matkustaa yhden välin pummilla. Suurkirkon edessä amerikkalainen perhe pyysi minua ottamaan itsestään kuvan kirkko taustallaan. Heidän älypuhelimensa vaati melko tarkkaan kohdistettua painallusta ja saatoin heilauttaa kuvia vähän. Minulla oli aurinkolasit päässäni enkä nähnyt tuloksia tarkkaan, minkä perheelle mainitsinkin, mutta heitä ei tuntunut haittaavan. Ehkä he pyysivät seuraavaa vastaantulijaa ottamaan parempia kuvia. Perheen äidillä oli kadehdittavan valkoiset ja tasaiset hampaat.
Hetken mielijohteesta astuin Suomenlinnan lauttaan. Merimatka oli kylmähkö. Suomenlinnan kalliot ovat yksi suosikkizenpaikoistani tässä elämässä, siellä voi todella unohtaa itsensä varsinkin tuulisella säällä. Merituulessa on jotain suunnattoman rauhoittavaa, aivan kuin se kuuloaistin lisäksi vaimentaisi turhat ajatuksetkin. Pohdiskelin meren rannalla asumisen hyviä ja huonoja puolia sekä sitä, miten se ylipäätään olisi mahdollista elämäni aikana.
Suomenlinnan asukkaat saavat näemmä jakaa pihansa ja sijansa suurien valkoposkihanhiparvien kera. Hanhia pasteeraili asuintalojen pihamaalla uhkaavannäköisinä laumoina kuin Hitchcockin Linnuissa ja kyyrötti jokaisessa kallionkolossa. Aalloilla uiskenteli partioivia noin 5-8 yksilön yhteenliittymiä. Ei tehnyt mieli katsoa suoraan niihin päin.
Heräsin sateiselta näyttävään päivään niska kipeänä. Hotellin aamiainen oli lievä pettymys - joko mikään ei oikein maistunut miltään tai sitten omassa makuaistissani on vikaa eilisen valtaisan pizzan jäljiltä. Lämpöastian edessä olevassa kyltissä luki BALKANINNAKKI, mutta sisällä olikin lihapullia. En huolinut lihapullia, kun jo olin ehtinyt odottaa balkaninnakkeja. Leipä ei ollut tuoretta. Kahvi maistui metalliselta. Jugurtti nyt sentään oli jugurttia ja croissant suhteellisen rapea.
Ikävää huomata taantuvansa: minusta, joka olen viimeiset 15 vuotta ihmetellyt kanssaihmisten lapsivihamielisyyttä, on tullut täti, joka häiriintyy toisten ihmisten lapsista. Pienistä lapsista lähtee ääntä, elleivät ne suorastaan nuku, enkä aina jaksaisi kuunnella sitä ääntä varsinkaan silloin, kun olen liikkeellä yksin. No, ongelma on minun, omista varsinaisista äitiajoistani on jo niin pitkään, että kynnys on madaltunut. Vielä tähän samaan syssyyn yksi satsi paheksuntaa: mitä ihmeen hyötyä on toistuvasti kiellellä lasta tekemästä jotain, jos ei sitten pidä huolta siitä, että kieltoa totellaan? Jos lapsi kymmenenkin kiellon jälkeen edelleen seisoo tuolilla ja tuijottaa naapuripöydän tätiä, eikö häntä voisi yksinkertaisesti napata kainaloista kiinni ja kääntää istumaan ahterilleen?
Mutta! Uusi päivä ja vielä vähän yksinäisiä seikkailuja. Jos tulee nälkä, syön, eikä kukaan kommentoi että ei sulla voi olla vielä nälkä. Vessassakin käyn vaikka tunnin välein jos on tarve, eikä kukaan naputa jalkaa oven ulkopuolella. Menen sinne minne nenä näyttää, eikä tarvitse kompromissin vuoksi mennä mihinkään mikä ei kiinnosta. Näkemiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti