No jopas sattui. Sain nimittäin juuri pari tuntia sitten luettua suomalaisen naisen kirjoittaman ja oikein mainion matkakirjan, Pirkko Lindbergin Maailmanmatkan. Hesarin kolumni mainitsee monta mainiota esimerkkiä naisten matkakirjoista, mutta ei juuri tätä; siispä pitää sitä nyt tässä hieman mainostaa.
Pirkko Lindbergistä en etukäteen tiennyt mitään, mutta kirjan luettuani googletus paljasti hänet suomenruotsalaiseksi, vuonna 1942 syntyneeksi kirjailijaksi. Maailmanmatka-teos, alkuperäiseltä nimeltään Tramp, on ilmestynyt 1993, ja matka, josta se kertoo, on tehty vuosina 1990-1991.
Lindberg matkusti yksinään maailman ympäri noin puolessatoista vuodessa - hänen päämääränään oli matkustaa hitaasti, eikä lainkaan lentokoneella. Kirjassa matkaillaan siis busseilla, junilla ja rahti- ja matkustajalaivoilla eri mantereilla ja niiden välillä. Lindberg tapaa matkoillaan vanhoja ystäviään, tuttaviaan ja muita kontaktejaan, joita hänellä toden totta tuntuu olevan runsaasti. Yhteinen nimittäjä näille henkilöille on se, että he ovat jonkinlaisia vaihtoehtoihmisiä, ympäristö- tai poliittisia aktivisteja. Kautta matkakuvauksen on selkeästi havaittavissa tiedostava ja maailmanparannuksellinen henki, enkä tällä lainkaan tarkoita, että kyseessä olisi opettava ja saarnaava tuntu, vaan päinvastoin virkistävä. Tosin monet Lindbergiä matkalla vastaan tulevat ympäristöseikat tuntuivat minusta välillä ylitsepääsemättömän masentavilta - kymmenittäin asioita, joista en ole tiennyt mitään ja joille en yksilönä voi yhtään mitään!
Helsingin Sanomien kolumnisti kirjoittaa naisten matkakertomuksista: "Naisten matkakirjoja ei vaivaa miesten odysseioille usein tyypillinen oman navan tuijottelu ja omassa dekadenssissa kieriskely. Naisten matkakuvauksissa pidetään yleensä silmät auki ulos-, ei sisäänpäin."
En ole niin monia tämän genren teoksia lukenut, että voisin ottaa tähän mitään yleistä kantaa, mutta ainakin Pirkko Lindbergin Maailmanmatkassa se pitää paikkansa. Lindberg kertoo itsestään kovin vähän eikä juuri mainitse matkailun yksityiskohtia, syömistä, juomista ja vessa- ja pesupaikkojen löytymistä. Tarkemmin tulevat kuvatuksi reitin valinnan yksityiskohdat ja jatkoyhteyksien etsiminen. Varsinaisen maisemakuvauksen sijaan hän kuvailee vaikutelmia, aistielämyksiä kaukaisissa paikoissa, ihmisen kokemusta omasta pienuudestaan. Toisaalta kirjassa on myös paljon mainiota kuvausta ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta, junan hyttitovereista, satunnaisista ihmisistä busseissa ja kaupunkien kaduilla.
Hesarin kolumnisti mainitsee, että naisen yksin matkustamista tavataan välillä kauhistella vähän tyyliin "miten uskallat". Pirkko Lindberg kertoo kirjansa loppupuolella, kuinka yksi niistä harvoista kerroista, kun hän matkallaan herätti huomiota passintarkastuksessa, sattui Portsmouthissa Britanniassa. Naispuolinen passintarkastaja alkoi hämmästellä Lindbergin passin leimoja ympäri maailmaa - Argentiinassakin on oltu, hyvänen aika - ja kyseli matkasta, minkä jälkeen tarkastaja paheksui Lindbergiä: jättää nyt lapset ja perhe tuuliajolle ja lähteä kiertämään kulkurina maailmaa!
Kiinnostava kirja, rohkea kirjailija, rohkea matka. Taas yksi niitä kirjoja, jotka saivat minut selaamaan Google Earthia ja ottamaan selvää, miltä oikeastaan näyttää Tulimaassa, Hiroshimassa, Kalifornian punapuumetsissä, pampalla ja muissa paikoissa, joita ei yleensä tule ajatelleeksikaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti