lauantai 24. elokuuta 2013

Kuolevaisuutta muistellessa

Pidän hautausmaista. Saako näin sanoa? Tarkoitan, että kävelen mielelläni päämäärättömästi hautausmailla lukien hautakivistä nimiä ja päivämääriä. Vähän samaan tyyliin kuin luetaan kuolinilmoituksia: tuo on kuollut aika vanhana...oho, tuohan on nuorempi kuin minä. Joskus silmät sattuvat poikkeuksellisen soinnukkaaseen etunimiyhdistelmään, toisinaan taas persoonalliseen sukunimeen jonka alkuperää on pakko jäädä vähän miettimään. 

Tämänpäiväisellä hautausmaakävelylläni havaitsin, että hautakivissäkin on havaittavissa trendejä. En tosiaankaan ollut tullut aiemmin sellaista ajatelleeksi. Eri aikakausina pystytetyt kivet eroavat välillä selkeästikin. Uusissa kivissä näkee jopa pieniä sisäänrakennettuja paikkoja kynttilälle tai lyhdylle; kynttilän voi panna kiven takana olevaan syvennykseen ja se näkyy etupuolelle pienen lasi-ikkunan läpi. Pienet enkeli- ja lintupatsaat kiven päällä ovat näemmä melko yleisiä kaupunkihautuumaalla, lähes jokaisessa hautarivissä niitä näkee useita, myös vanhemmilla haudoilla. Oliko se niin, että hautakiven tai vastaavan tarkoitus on jossain historian (tai esihistorian) vaiheessa ollut ikään kuin pitää vainaja haudassaan, ettei tämä lähtisi kävelemään? Mietin, vaikuttaako tällainen ajatus vielä nykyäänkin alitajuisesti siihen, että ihmiset hoitavat rakkaittensa hautoja tunnollisesti. Kukkiakin istutetaan tai tuodaan purkissa. Vähän samaan tapaan kuin itämailla jätetään vainajille ruokaa ja muita tarvekaluja. Hautausmaat ja hautamuistomerkithän ovat kuitenkin eläviä varten, muistelukäyntejä varten. Vainaja ei niillä mitään tee. Vai?

En todellakaan tarkoita olla epäkunnioittava. Yksi syy pitää hautausmaista on se, että ne saavat ajattelemaan omaa kuolevaisuuttaan. Että ei kannata ajatella "jos minä kuolen", vaan "kun minä kuolen". Luen nimiä ja syntymäaikoja hautakivistä ja ajattelen sitä, että jossain vaiheessa, ei ehkä kovin kaukaisessa tulevaisuudessa, olen itsekin nimenä kivessä. Joku tuntematon katsoo nimeäni, eikä se herätä hänessä minkäänlaisia ajatuksia, koska nimeni on niin tavallinen. Sitten hän ehkä katsoo syntymäaikaani ja vertaa ikääni omaansa. Tämä on jostain syystä mukava ajatus, vaikka siihen sisältyy osaltaan se, että oli ihminen itselleen miten tärkeä hyvänsä, maailman mittakaavassa useimmat meistä ovat hyvin merkityksettömiä.

Niin, no. Ehkä en päädy nimeksi hautakiveen, koska olen jo pitkään sanonut puolisolleni että haluan tulla tuhkatuksi.

Kun tyttäreni numero kaksi oli suhteellisen pieni, ehkä neljän tai viiden, hän oli kerran mummonsa kanssa hautausmaalla. Mummo istutti kukkaa appiukkonsa, minun lasteni isovaarin haudalle, ja kertoi samalla muistojaan isovaarista, joka on kuollut ennen kuin tyttäret syntyivät. Tyttäreni oli sanonut innokkaasti: "Kuopsutapa mummo vähän syvemmältä, niin nähdään se isovaari!"

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti