Lopun edellä

Kummallisen kohtalonomaisesti sitä tulee suhtauduttua kesäloman loppumiseen. Ikään kuin se olisi jokin vedenjakaja, jota ennen pitäisi ehtiä tehdä kaikenlaista. Ikään kuin aika loppuisi siihen ja kosminen kello pysähtyisi tai ainakin aloittaisi uuden kierroksen. Hohhoijaa. Yritän muistaa, että maanantaina palaan taas normaalitilaan. Pidinpä siitä tai en, normaalitilaa on se, että vietän työpaikalla vähintään 8,5 tuntia päivässä, syön ruokatunnilla ruokani mahdollisimman nopeasti, jotta ehtisin hieman istuskella ja lukea kirjaakin, sekä vilkuilen kelloa iltapäivästä että joko-tästä-kohta-voisi-lähteä-kotiin. Kesä jatkuu kuitenkin. Elokuu on vielä kesäkuukausi, eikö vaikka? Työpäivän jälkeen voi edelleen käydä uimassa ja marjassa. Viikonloppuisin voi lojua sängyssä tai nousta aikaisin pesemään mattoja (sikäli kun ei sada). Eikö niin? EIKÖ NIIN? (Yritän tässä vain pistää itseni ruotuun.)

Tätä mieltä on Korkeasaaren berberiapina.

No, olen ehkä itselleni armollisempi tänä vuonna kuin viime vuonna. Ei ole huvittanut enää enempää marjastaa, joten en ole käynyt. En ole saanut mattoja pestyksi, ehkä ne ehtii myöhemminkin. En ole saanut keskeneräisiä käsitöitäni valmiiksi, mutta onneksi se ei haittaa ketään, ei edes itseäni, koska ei niitä kukaan odota. Olen sen sijaan ollut rauhallinen ja tyyni ja nukkunut hyvin. Ja lukenut ison pinon kirjoja. 

***

Eilen pyöräilimme täältä lähiöstä keskustan liepeille. Näimme monia sellaisia paikkoja, joissa emme ole ennen käyneet, vaikka olemme asuneet täällä 18 vuotta. Polkupyörä on hyvä keksintö.

Yritin näyttää puolisolle alkukesästä rantakalliosta bongaamani kaiverretun Edvard-nimen. Sitä ei löytynyt enää, vaikka varmasti olin samassa paikassa. Keksimme ilmiölle useita selityksiä, kuten sen, että nimi on luultavasti tolkienmaisesti nähtävissä vain tietyn kuunvaiheen aikana. En ehkä enää koskaan näe Edvardia.