Oireellista

Zen?

Olen olevinani kipeänä ja olo on vähän kurja vieläkin. Ajattelin ensin saaneeni jonkin viruksen, mutta toisaalta voisi olla, että kyse on jo ennestään olemassa olleen ruumiillisen vaivan pahentumisesta psykosomaattisista syistä. Minulla on nimittäin hieman historiaa erilaisten luulosairauden muotojen kanssa. Ei ole kerta eikä kaksi, kun olen jonkin elämän ratkaisun lähestyessä ruvennut oireilemaan epämääräisesti. Tapahtumaketju kulkee yleensä niin, että olen ensin innoissani ja positiivinen, koska jotain on tapahtumassa. Sitten muistan, että kaikki voi mennä pieleen tai huonosti tai totaalisen persiilleen, ja siinä vaiheessa alan tuntea sairauden oireita, pelkään sen olevan jotain vakavaa, sitten uskon takuuvarmasti sen olevan kuolemanvakavaa ja alan suunnitella hautajaisiani. Ja ilo siitä elämäntilanteen muutoksesta on täysin poissa, sen tilalla on jäytävä epäilys ja pelko. Tiedän, juu. Mutta se, että aiemmat kerrat ovat olleet vääriä hälytyksiä, ei mielestäni ollenkaan poista sitä mahdollisuutta, että tällä kerralla kyse olisikin jostain vakavasta!

Yksinkertaistaen: taidan pelätä, että kuolen, ennen kuin opin elämään tasapainoisena ja tyytyväisenä itseni kanssa.

Päivä on kaunis ja lämmin, mutta en jaksa mennä ulos vaan tuijottelen ikkunasta taivasta. Aamuinen kirjastoreissu vei suuren osan puhdistani. Sitten piti vielä käydä etsimässä tytär 2:lle uudet farkut (Skinny Low Cut Jeans), mikä ei sekään ole kovin virkistävää.

Luin hienon kirjan, Paul Austerin Sattumuksia Brooklynissa. Kerrassaan virkistävä teos, luultavasti siksi, että se sopi siihen kaavaan, joka minua yleensä elähdyttää: päähenkilö, joka alussa tuntee elämänsä tyhjäksi (tässä nimenomaisessa teoksessa hän odottaa kuolemaa, vaikka keuhkosyöpä onkin saatu kuriin), löytää paikkansa toisten ihmisten elämässä ja oppii uudelleen olemaan onnellinen. Austerilla on tässä teoksessa jännä tyyli, teksti on juohevaa ja varsin eleetöntä ja tuntuu, kuin kirjassa ei oikeastaan tapahtuisikaan mitään kovin merkittävää, vaikka kuitenkin tapahtumat ovat varsin suurilinjaisia ja epätodennäköisiä. Sattumuksia, toden totta. Kirjassa on jotain perin juurin uskottavaa ja todentuntuista, henkilöt tuntuvat tutustumisen arvoisilta ja heille toivoo käyvän hyvin. Eikä lopussa vedetä mattoa alta. Olisipa omakin elämäni sellainen, että langat ainakin suurin piirtein solmittaisiin yhteen. Voisin olla vaikka sivuhenkilökin, kunhan pääsisin mukaan suunniteltuun ja positiiviseen tapahtumaketjuun...