Olen taas pelannut työnhaun pelejä. Olen taas hävinnyt.
Taannoin tein mielestäni varsin urhean päätöksen hakea työpaikkaa entisen ammattini alalta. Soitin ja kyselin paikasta lisätietoja. Puhelimessa ollut viranomainen oli sitä mieltä, että minulla olisi hyvinkin kanttia hakea kyseistä paikkaa. Olin omasta mielestänikin mahdollisesti jopa sopiva, ainakin olin muodollisesti täysin pätevä ja minulla on paitsi viitisen vuotta alan työkokemusta myös nykyisen ammattini ansiosta runsaasti tietotaitoa, jota olisi mahdollista hyödyntää työssä. Kysyin järkeviä kysymyksiä, olin positiivinen ja kohtelias puhelimessa. Tein hyvän ja pikkutarkan hakemuksen korostaen oikeita asioita ja kertoen itsestäni työn kannalta oleelliset asiat. Hakemuskaan ei ollut liian pitkä, sillä se tehtiin nettilomakkeelle.
Minua ei ole kutsuttu haastatteluun. Sepä korpeaa jonkin verran.
Saan näppylöitä kaikista ohjeistuksista, joissa runsain sanankääntein neuvotaan, miten tehdään hyvä työhakemus. Minun hakemukseni ovat aina jos nyt eivät suorastaan hyviä niin ihan kohtuullisia kuitenkin (oikeasti ne ovat kyllä hyviä!), soitan aina hakemuksen perään tai sitten jo ennen hakemuksen lähettämistä. Osaan hakea töitä. Silti suurimman osan työpaikoistani olen saanut jotenkin muuten kuin hakemuksella - yleensä jonkun tuttuni suositusten perusteella. Tämän nykyisen työn sain kävelemällä firman ovesta sisään ja tyrkyttäytymällä harjoitteluun. Minulle sanottiin, että voisin aloittaa heti seuraavana päivänä, johon minä sanoin, että okei. Siitä on melkein kolme ja puoli vuotta. En tiedä, miten tämä työnhakumetodi pätisi niihin töihin, joihin jatkossa mieluiten suuntautuisin - eivät tosin tunnu toimivan viilatut ja harkitut kirjalliset hakemuksetkaan.
Kun kerran taas valittelin työnhaun karvautta eräälle tutulle, joka itse on edennyt urallaan voitosta voittoon, hän "lohdutti" minua sanomalla, että hakemuksella ei ole mitään väliä. Kirjaimellisesti hän sanoi: "Ei se ylivertainen hakemus, vaan se ylivertainen osaaminen." Niinpä niin. Mistähän sitäkin saisi, kun sattuu olemaan enemmän keskinkertainen kuin ylivertainen.
No jaa, nyt eläkäämme ja unohtakaamme tämäkin. Sunnuntai on ollut ihan mukava. Kävin Sara Hildenin taidemuseossa toteamassa, että minulla on rajoitukseni myös taiteen suhteen. Andy Warhol onnistui puhuttelemaan minua lähinnä vain Mick Jaggerin muotokuvasarjallaan sekä mustavalkoisilla lyhytfilmeillään, joissa kuvauksen kohteiden oli käsketty ottaa haluamansa ilme ja sitten oli kuvattu mitään puhumatta ihmisten kasvoja. Taidemuseon kahvilassa hyvässä seurassa nautittu lohipiirakka ja valkoinen tee olivat maanläheisempi ja minulle ehkä elähdyttävämpikin kokemus.
Lisäys 7.4: Sen siitä saa, kun kirjoittaa ensimmäisen blogitekstinsä iPadilla - "miten tehdään yhä työhakemus"! Hyvä siinä piti lukea. Nyt lukee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti