Hyväperjantai

Jopa on taas mieli kevyt ja elämä hyvää. Eikä siihen tarvita näemmä muuta kuin lomapäivä ja hyvin nukuttu yö - kai on pakko myöntää, että olen jossain määrin laiska ja toimettomuudesta nauttiva ihminen.

Lapset matkustivat mummolaan ja pääsiäinen on siis minulle Aikuisten Aikaa, eli lorvimista sohvan, sängyn ja jääkaapin välillä. Tosin luulen kuulleeni aamulla joutsenen huudon, ja se saattaa inspiroida minua vielä iltapäivälläkin niin, että lähden katsomaan, mitä järven rannalla on meneillään lintumaailmassa ja muutenkin. Puolison mielestä meidän pitäisi katsoa jokin elokuva yhdessä. Hän ehdotteli minulle erilaisia romanttisia pätkiä Netflixistä. Minä sanoin, että vaatimukseni romantiikan suhteen ovat aika korkealla ja mikä tahansa chick flick ei kelpaa, vaan haluan jotain tasokkaampaa. Puoliso, nenä kiinni tablettitietokoneessaan, vastasi: "No joo, katotaas...miten olis Kauhea Kankkunen?"

***

Viikolla menin ja luin Anna Perhon kolumnin Ilta-Sanomista. Sillä oli hieman turhauttava vaikutus. Olen joskus ennen muinoin pitänyt Perhon kirjoituksista, muistaakseni nimenomaan Ylen sivuilla olleista, mutta nykyään niiden lukemisen jälkeen tuntuu monesti vähän siltä kuin olisi koskettanut jotain likaista (pahoittelen vertausta, se oli paras, mitä nälkäisenä keksin). Tässäkin jutussa yhdistellään anekdootteja typerästi käyttäytyneistä ihmisistä tilanteissa, jotka eivät varsinaisesti liity enemmistösuomalaisten työelämään millään lailla, ja halutaan ilmeisesti sitä kautta rakentaa mielikuvaa työelämän suurimmasta ongelmasta: työntekijöiden puutteellisista alaistaidoista!

Minähän en pääsääntöisesti usko siihen, että jokainen olisi oman onnensa seppä, jos tämä sananlasku yleistetään kaikkeen elämään. En siis huoli, osta, enkä halua maailmaa, jossa ihmisen epäonnistumiset ja takaiskut käsitetään vain hänen omien väärien valintojensa seurauksiksi ja hänet jätetään selviämäänkin niistä itse. Kuitenkin uskon vakaasti yksilön vastuuseen yhteisöstään, lähimmistään ja itsestään - lyhyesti sanottuna asiansa pitää hoitaa. Enkä oikein näe, että tätä vastuuta suomalaisilta mitenkään ongelmaksi asti puuttuisi. Aina löytyy pudokkaita ja tietysti niitäkin, joiden elämä on pilalla, jos kesälomalla sataa, kuten Perho kolumnissaan kirjoitti. Mutta että työntekijät jotenkin laajassa mielessä vaatisivat työnantajalta (ja elämältä?) liikaa? Eivätkä ole koskaan tyytyväisiä? Missä universumissa näin on?

Lisäksi Perhokin vetää esiin vanhan tutun nokituskortin: Bangladeshissä työntekijöiden olot ovat niin kurjat, että suomalaiset eivät saisi yhtään omista oloistaan valittaa. Taustalta kuulen jostain syystä yliluonnollisen kumean äänen uhkaavan: "olkaa tyytyväisiä vaan, tai muuten otetaan teiltäkin pois".

Enpä tiedä. Kolumnisteja on näinä inttervebin aikoina kaiketi melkoinen liutajas, mutta varsin moni heistä rakentaa itsestään mielikuvaa ainoana totuudenpuhujana, ihmisenä, joka uskaltaa sanoa ääneen sen, mitä "kaikki" ajattelevat. Lauman verran ainokaisia siis, ja kaikki etsivät terävintä mahdollista ilmaisutapaa. Tämä on vahingollista. Näiden totuudenpuhujien sanat eivät kolahda niihin, joista niissä kirjoitetaan, kuten Perhon anekdoottien tomppeleihin. Kaikkia heikoilla olevia, ulospääsyä etsiviä ja omaa paikkaansa maailmassa pohtivia tällainen sanankäyttö sen sijaan painaa entistä alemmas. Oma syy, oma vika, kuka käski olla huono työntekijä?