Järvessä

Työ tuntuu päivä päivältä raskaammalta. Työpäivän jälkeen fiilis paranee kuitenkin lähes takuuvarmasti, jos saan itsestäni irti sen verran, että menen uimaan. Olen vähän vilukissa, mutta nyt ovat lämpötilat sen verran kohdillaan, että sain talviturkin heitettyä.

Uiminen järvessä ei ole kuntoilua, vaan mietiskelyä. Se on erittäin zen. Kunhan pääsen yli siitä, että vesi tuntuu kylmältä, ja alan kiskoa rauhallisia rintauintivetoja, olen onnellinen, rauhallisen riemuissani. Käteni halkovat ruskehtavaa järvivettä edessäni. Vesi tuntuu pinnalta lämpimältä kuin silkkikangas, mutta jos laskee jalkansa pohjaa kohti, se on sykähdyttävän kylmää. Järvi on syvä ja tumma, koskaan ei voi olla varma, mitä pinnan alla on. Jos käännyn kellumaan, äänet häviävät ja kuulen vain hengitykseni. Vanhemmiten kelluminen on muuttunut yhä luontevammaksi ja helpommaksi - haluaisin ajatella sen johtuvan paremmasta kyvystä rentoutua, mutta luultavasti kyse on rasvan suuremmasta määrästä. Valkoinen vatsani pinnalla on kuin kuolleella kalalla, vaikka tunnen olevani erittäin elossa.

Tammikuussa on vaikea saada millään lailla kiinni siitä muistosta, miltä keskikesän lämpö ja järvivesi tuntuvat; vuoden ensimmäisellä uintikerralla muisto palautuu ryminällä - tästähän tässä olikin kyse, kesässä! 

Järvestä noustuani onkin sitten akrobatian aika. Koska kaupungin uimarantojen pukukopit yleensä vandalisoidaan välittömästi, niitä ei ole pahemmin käytössä enää keskikesällä. Niinpä pukeudun uimareissulle useimmiten mekkomaiseen kauhtanaan, jonka suojassa voi varovasti yrittää ujuttaa märät uikkarit pois yltään. Yksijalkaista kekkalointia se joka tapauksessa on.