Romaanien runsaasta lukemisesta seuraa joskus hieman harhainen olo: sitä rupeaa kuvittelemaan oman elämänsä jonkinlaiseksi tarinaksi. Eihän siinä muuten mitään, mutta kirjoissa tarinat usein noudattavat tiettyjä linjoja; perusjuttu lienee se, että kirjojen tarinoissa yleensä tapahtuu jotain. Ja sitten kun omassa elämässä ei oikeastaan mitään varsinaista draaman kaarta ole, tuntee lähinnä olevansa pettynyt menestyskirjailijaan, jolta on tottunut odottamaan mukaansatempaavia juonia.
Romaaneissa on usein sivuhenkilöitä, joiden ainoa tarkoitus tuntuu olevan opettaa päähenkilölle jotain olennaista elämästä. Monesti tällaiset opetustarkoituksiin luodut hahmot kuolevat traagisesti ja koskettavasti, ehkä jo romaanin varsinaisen päähenkilön nuoruudessa. Silloin tällöin huomaan, että tämä ajatus pääsee vuotamaan laajemminkin todelliseen elämään: moninaisia kertoja olen nähnyt mainittavan vaikkapa lapsen kuoleman yhteydessä sen, että kyseisellä lapsella oli vain lyhytaikainen tehtävä tässä pahassa maailmassa - opettaa lähipiirilleen elämän tärkeitä asioita. En suuremmin pidä tällaisesta ajattelusta. En ainakaan haluaisi, että itsestäni puhuttaisiin niin kuolemani jälkeen (tosin nuorena kuoleminen olisi minulle jo myöhäistä). Jokainen on, tai haluaa olla, oman elämänsä päähenkilö, vaikkei päätyisikään mitenkään pitkään tai värikylläiseen tarinaan.
Siinähän se toisaalta on, se yksi asia, joka vuodesta toiseen minua mietityttää ja ahdistaa: ristiriita sen välillä, miten merkittäväksi ihminen itsensä (itselleen) kokee ja miten merkityksetön hän globaalissa mittakaavassa on. Fiktiivisillä henkilöillä - jos he sattuvat olemaan päähenkilöitä tai muuten tärkeitä hahmoja - on kuollessaan takanaan yleensä selkeä tarina nousuineen ja laskuineen, he ovat kehittyneet kirjailijan ja lukijan mielessä kukoistukseensa. Reaalimaailmassa oman elämänsä päähenkilö harvoin kokee eläneensä jonkinlaisen kehityskaaren tahi tarinan. Jossain vaiheessa sitä vain alkaa miettiä, missä tarinansa vaiheessa on. Sekopäisinä hetkinä mietin sitäkin, olenko loppujen lopuksi päähenkilö lainkaan, vai johtuuko oman identiteettini ohuus sittenkin siitä, että minut on kirjoitettu tarinaan, jossa tehtäväni on tukea jonkun lähipiirini henkilön kehitystä, ja kadota juonikuviosta heti, kun tehtävä on suoritettu.
Ja kuitenkin tiedän, tunnen, ja käsitän järjellä, että on aivan turha etsiä mitään tarinaa elämästään tai itseään mistään tarinasta. Biologista olemassaoloa se vain on, vaikka kuinka yrittäisi sille luoda merkityksiä.
En ole aina ihan näin rasittava, kyllä tämä taas tästä. Pitää ehkä vaihtaa romaanien lukeminen välillä vaikkapa sukkien neulomiseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti