Yhden henkilön suuruisella todistusaineistollani voin todeta, että ihminen muuttuu elämänsä aikana varsin paljon ja pysyy silti olennaisin osin samana. Pää tulee kipeäksi sitä ajatellessa.
Olen ollut parisuhteessa hieman yli puolet tähänastisesta iästäni. Sinä aikana olen muuttunut mielestäni edukseni, henkisesti. Tasoittunut ja järkiintynyt. Toisaalta ajoittain havahdun hätkähtäen siihen tosiasiaan, että tunnen olevani edelleen sama ihminen kuin vaikkapa kymmenvuotiaana, ja silti olen olevinani kelvollinen kasvattamaan omia lapsia. Että tällaiseltako omasta äidistänikin tuntui, kun itse olin lapsi? Niinä vuosina, jolloin hän oli silmissäni turvallinen ja kaiken tarpeellisen tietävä aikuinen?
Kuinka paljon ja mihin suuntaan muuttumalla olisin eri ihminen? Niin eri ihminen, että puolisoni voisi sanoa, ettei enää tunne minua, etten enää ole se, jonka kanssa hän meni naimisiin? Sellaisen muutoksen pitäisi olla äkillinen, jostain sairaudesta tai häiriötilasta johtuva, sillä hidas pitkän aikavälin muutos tapahtuu puolison silmien alla enkä usko sen jäävän huomaamatta, sikäli kun kommunikaatio toimii.
Mihin suuntaan olen menossa? Mitkä asiat ovat muuttumassa nyt?
Paul Simon: Darling Lorraine
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti