Suppean kokemukseni perusteella oletan, että useimmissa työpaikoissa on henkilöitä, joiden ympärillä työtoverit joutuvat olemaan varpaillaan. Ihmisiä, joiden mielialoja muut joutuvat varomaan, tunnustelemaan ja tulkitsemaan.
Joidenkin tunteet vain ovat tapetilla heti työpäivän aamusta alkaen. Ilmeestä tai viimeistään hyvän huomenen toivotuksesta (tai sen puutteesta) näkee, että tänään ei kannata pahemmin lähestyä eikä yrittää jutella mitään, mitä työn kannalta ei ole pakko. Hiljainen jurnutus nyt ei ole kovinkaan harmillista, paitsi jos herkkätuntosarviset työtoverit alkavat ounastella sen johtuvan jostain, mitä he ovat tehneet tai sanoneet. Ikävämpää ja laajemmin vaikuttavaa on pikkuasioista räjähtely. Jos ruuvi ei mene paikalleen tai kone jumittaa, alkaa äänekäs karjahtelu ja kiroilu. Pahaa-aavistamattoman työtoverin kysymykseen tulee vastaukseksi rähjäystä. Joskus lentelevät esineet, syyksi saattaa riittää sekin, että pamauttaa säärensä kipeästi lavan reunaan. Henkilössä itsessään ei ole tietenkään mitään vikaa omasta mielestään, vaan koko maailma vain on häntä vastaan. Hän pitää oikeutenaan suuttua niin, että se näkyy.
Tällaista henkilöä alkaa herkempi pelätä, sillä jos esineet lentelevät jo pikkusyistä, mitä mahtaakaan tapahtua jos suuttumiseen on oikeasti aihetta. Työyhteisössä menee hukkaan energiaa, kun yhden tai kahden tyypin tunne-elämää joudutaan tutkailemaan tuntosarvet pystyssä. Ennestäänkin raskas työ tulee vain raskaammaksi.
Luojan, tai vastaavan ylemmän olennon, olkoon kiitos siitä, että perheessäni ei esiinny vastaavaa ilmiötä; kenenkään mielialoja ei tarvitse pelätä eikä varoa. Paitsi että väkisinkin tulee mieleen olenko perheeni silmissä itse sellainen varottava. Huh. Mahdanko uskaltaa kysyäkään?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti