Olen edennyt siihen ikään, että päässäni pyörii välillä paljon ajatuksia siitä, mitä vielä ehtisin elämässäni muuttaa, mitä ehtisin kokea. Ja kuitenkin: en sinänsä ole kokemusten perässä. Pitäisi oppia elämään rauhassa itsensä kanssa. Olemaan hyvin ja tasapainoisesti siellä missä on, ajatukset ja ruumis suunnilleen samoilla holleilla. Ettei pää aina haparoisi ja haahuilisi paikasta toiseen levottomana, eri mahdollisuuksia pohtien.
Siinäpä kehitystehtävää. Mahtaa viedä loppuelämän, eikä riitäkään. Ja tästä seuraakin jo nuoruudesta asti tuttu ajatus: kuinka kauan tässä vielä ketkutellaan? Huomaanko, kun aika loppuu?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti