Talvivarastoja

Olen tuolla metsässä kyykkiessäni miettinyt, mikä oikeastaan tekee mustikan ja muiden marjojen poiminnasta niin mukavaa. Päädyn mustikkametsässä usein varsinaiseen flow-tilaan, hyvä etten nimeänikin unohda, kun kädet keräävät marjoja ja korvien välissä ajatukset lentävät omia aikojaan. Harvassa paikassa ajatus luistaa yhtä hyvin. Sivuvaikutuksena sitten saatan seota suunnasta niin, että eksyn, tosin vain lievästi ja toistaiseksi hyvin ohimenevästi.

Marjastus ilmeisesti aktivoi sisäisen metsästäjä-keräilijäni. Ahneuskin iskee. Viime viikolla äitini kanssa osuimme niin erinomaiseen marjapaikkaan, että emme olisi millään malttaneet lähteä sieltä pois. Kun marjoja on aivan sinisenään, ja suuria ja meheviä vielä, tuntuu suorastaan syntiseltä lähteä moisesta aarreaitasta, vaikka astiat olisivat jo täynnä eikä vatsaankaan enää mahtuisi. Jokin muinainen vaisto kai siellä kolkuttelee, että aina sinne talvivarastoon lisää mahtuisi, ja oletkos nyt varmasti syönyt tarpeeksi, painoa pitää lisätä tuntuvasti kesän aikana, että talvella voi lasta imettää ja pysyy lämpimänä. Varautuminen on eräänlainen nautinto. Voi sitten syksyllä ylpeänä katsella aikaansaannoksiaan ja tuntea, että pitkä, pimeä kausi on ruoan puolesta turvattu. Hulluahan se sinänsä on, että nyky-yhteiskunnan lähiöasukki tuntee noin, mutta ohjelmointini on paljon vanhempaa perua kuin fysiikkani.

Talvivaraston keruu, omavaraisuus, luonnon antimien hyödyntäminen ja hyötykasvien viljely ovat myös sivuteemoina muutamassa suosikkikirjassani. Barbara Kingsolverin erittäin kaunis romaani Täyttymysten kesä (Prodigal Summer) kertoo yhdellä juonikuviollaan nuoresta leskestä, joka jää asumaan miehensä suvun kotitilalle ja kehittää oman tapansa pitää tila pystyssä. Kuvaukset hänen puutarhastaan ja sadonkorjuusta ovat minusta jotenkin vaatimattomalla tavalla viihdyttäviä ja viehättäviä, ja luen niitä kohtia joskus erikseen, jos en jaksa lukea koko romaania taas uudelleen. Kingsolverin esseekokoelmassa Small Wonders  on myös tekstejä puutarhanhoidosta ja pyrkimyksestä kohti omavaraisuutta.

Nuortenkirjamaisempi ja naiivimpi, mutta hyvin mukaansatempaava samaa teemaa sivuava romaani on Jean Heglandin Suojaan metsän siimekseen. Se kertoo kalifornialaisista sisaruksista, jotka elävät eräänlaisen maailmanlopun aikoja, ensin talossaan metsän keskellä ja hiljalleen itse metsässä. Kirjassa rinnakkain kulkevat yhteiskunnan asteittainen rapautuminen ympäriltä ja tyttöjen tottuminen siihen, että metsästä tulee ensin heidän suojansa yhä arvaamattomammalta ulkomaailmalta, sitten ravinnontarjoajansa ja lopulta kotinsa. Tytöt oppivat pakon edessä keräämään syötäviä kasveja ja varastoimaan niitä sekä metsästämään. Uhkaavalta tuntuvan perusjuonen kaiut lievenevät kuvauksilla ruoankeruun aikaansaamasta tyytyväisestä uupumuksesta ja Kalifornian syötävien kasvien moninaisuudesta. Se lisää minun asteikollani tämän kirjan viehätystä, vaikka se ehkä onkin hölmö syy pitää jostain kirjasta.

Talvivaraston keruu on ajatuksena jotenkin lohdullinen. Tuntee tekevänsä jotain oikeaa ja todellista selviytymisensä eteen, vaikka se olisikin reaalitodellisuudessa hyvin marginaalista. Siitähän se leipä varsinaisesti tietysti tulee, että tekee päivätyötään 8 tuntia päivässä, 40 tuntia viikossa, ja saa siitä korvauksen tililleen kerran kuussa, mutta se ei soita samaa kieltä ihmisen sielussa. Monesti fantasioin myös puutarhanhoidosta, omenapuista ja marjapensaista, mutta tänäkin kesänä olen näemmä vain kiduttanut pelargonioita parvekkeellani ja salaattikin jäi istuttamatta. Haaveet ovat haaveita, mutta niitä on silti terapeuttista elätellä.