Aggressiivisia ihmisiä ostoskeskuksessa

Olin eilen hammaslääkärissä sitten, poskihammas koki kohtalonsa. Mielellään se ei asemastaan luopunut, sillä hammaslääkäri sai irrotella sitä eri menetelmin noin tunnin ajan. Pois lähtiessäni minulla oli sideharsotuppo kolottavien leukojeni välissä, kaksi reseptiä kassissani ja luultavasti vielä vähän verisiä sormenjälkiä leuassa (veri oli minun mutta sormenjäljet hammaslääkärin). Koska vastaanotto oli paikallisessa ostoskeskuksessa, törmäsin heti ulos astuttuani aulassa alituiseen hengaileviin Nimeltämainitsemattoman Sähköyhtiön feissarityyppisiin myyjiin.

Nämähän sitten hyökkäsivät heti kimppuuni, vaikka halusin vain raahautua apteekkiin ja sen jälkeen kotiin vaaka-asentoon. Huutelemaan vain rupesivat, että onko hetki aikaa. Näytin sormella suutani ja mumisin leuat jäykkänä, että en voi puhua. No, toinen miekkosista sanoi, että tule kirjoittamaan sitten. Astuin heikkotahtoisena jo askeleen lähemmäs. Samainen miekkonen jatkoi: "Minkäs firman kanssa sitä on sähkösopimus tähän asti ollut?" 

Tässä vaiheessa mittani täyttyi. Luulin tosiaan tehneeni pointin selväksi jo a) tulemalla hammaslääkärin ovesta ulos, b) näyttämällä kärsineeltä ja c) sanomalla, etten voi nyt juurikaan puhua. Nostin leukani pystyyn ja lähestulkoon karjahdin äijälle sideharsotupon ohi, että multa on juuri poistettu hammas, mä en todellakaan halua nyt puhua sähkösopimuksista. 

Minua puhutellut miekkonen sanoi typerällä äänellä: "No hauskaa kesänjatkoa nyt sitten." Hänen parinsa nauroi. Minä olin raivoissani. Olen aina vihannut tuollaista myyntitoimintaa, että kadulla pysäytellään ja kieltäytymisen jälkeen jäädään roikkumaan ja jankuttamaan, ja nyt vihaan vielä enemmän.

 

Kelvoton

Viime viikolla laitoin hakemuksen muun muassa yhteen naapurikunnan paikkaan. Autoa tarvittiin - minulla on auto. Vaatimuksina oli tietynlainen kielitaito - täytin mielestäni vaatimukset aivan hyvin. Muuten hakijalta edellytettiin lähinnä nopeutta, ahkeruutta ja jonkinlaista nettitaitoa, eikä mitään erityistä ammattipätevyyttä. Työ olisi kestänyt vain pari kuukautta.

Tein hyvän hakemuksen kuvineen kaikkineen, liitin pdf-version ceeveestäni sekä osoitteen Linkedin-profiiliini. Rekryfirmasta soitettiin jonkinlaisen esikarsinnan nimissä heti seuraavana päivänä ja kyseltiin, tosin kysyjä puhui suunnilleen samat asiat, jotka olin jo hakemuksessa ilmoittanut. Kuulemma perästä kuuluisi, jos kutsu varsinaiseen haastatteluun tulisi. (Ihmettelin muuten tätä tiukkaa seulaa! Parin kuukauden pienipalkkainen työ, ei mitään erityisiä pätevyysvaatimuksia, ja tällainen etukäteinen soittelukin.)

Tänään sitten tuli automaattinen sähköposti, että hakuprosessi on päättynyt. Ei siis haastattelua minulle.

Jälleen kerran pohjakosketus itseluottamuksen alalla: työ, jossa olisi varmasti pärjännyt ylioppilaspohjalta ilman kokemusta, ja minä en kelpaa siihenkään.

Naivistit

Varta vasten ajoin Iittalaan kesäistä naivistinäyttelyä katsomaan. Olen inspiroitunut. Voiko sanoa olevansa inspiroitunut, vaikka ei aio itse tehdä mitään, maalata tai kirjoittaa tai muutakaan? Joka tapauksessa näyttelyn jäljiltä ajattelen kauniita ajatuksia ja näen sisäisin silmin värikkäitä ja tunteellisia kuvia.

Iittalan näyttelyssä on se mainio seikka, että lipun hinnalla näkee hillittömän määrän tauluja ja veistoksia. Niitä on seinillä aivan vieri vieressä, runsaudenpula silmille. Yksinpä Martti "Huuhaa" Innasen teokset olisivat olleen lipun (8 e) arvoisia. Naurahtelin ääneen nilsiäläisille ihmissusille, niityllä loikovalle naiselle, jonka tissi on valahtanut kaula-aukosta esille, ja punasilmäiselle painijalle, jonka sukunimi oli Scheisse-Sprecher.

Jo viime kesän vastaavassa näyttelyssä kiinnitin erityistä huomiota Kati Mikolan Pienet suuret sankarit -teoksiin. Niissä on karhu, kettu ja/tai jänis, joskus muitakin eläimiä, tekemässä yhdessä jotain suhteellisen tavallista, vaikkapa pelaamassa krokettia tai tankkaamassa autoa. Tai lentämässä potkurikoneella yli kesäisen maan, tai pelaamassa korttia ukonilmalla. Tai vetämässä maihin venettä, tai kuuntelemassa marakatti-pianistin ja karhusopraanon konserttia. Nämä maalaukset koskettavat jostain syystä minua voimakkaasti, ne ovat niin kauniita, että kyynelet nousevat silmiin herkästi. Haluaisin muuttaa niihin asumaan, ne ovat kuin satu itse.