Kaamos päässä - notes to self

Olin pikkujouluissa avecin ominaisuudessa. Illan ja yön tapahtumista juontaa juurensa muistilista, joka minun kannattaisi lukea ennen seuraavaa vastaavaa tapahtumaa:

• Lonkero, siideri ja muut sellaiset juomat, joita tulet kuin puolivahingossa juoneeksi tilavuudellisesti katsoen runsaasti, eivät ole järkevä valinta. Pikkujoulu-uskottavat vaatteesi ovat aina sen verran istuvia, että jos maha hölskyy täynnä nestettä, on tavattoman epämukava olo. Esimerkkinä vaatteista mainittakoon "muotoilevat" sukkahousut ja tiukat rokkenrol-farkut.
• Lonkero on sopimaton juoma myös siksi, että sen hiilihappo ja makeus saavat vatsasi kuplimaan järkyttävissä määrin. On inhottavaa mennä nukkumaan röyhtäillen kuin märehtijä.
• Sinun ei tule käyttämän uusia korkokenkiä seitsemää tuntia putkeen ilman, että olet harjoitellut niiden kanssa ensin lyhyempiä aikoja.
• Niin sanottujen bilebändien musiikki, 80-lukucoverit ja juuri ne biisit, jotka kaikki osaavat ulkoa, kuulostavat yllättävän hyvältä, kun ympärillä on lauma tanssivia ihmisiä. Elävän musiikin joukkohypnoottinen vaikutus piristää ja saa veren kiertämään, vaikka bändi ei olisikaan mitenkään erityinen.
• Kuohuviinistä tulee päänsärkyä. Kahdesta lasillisesta kuohuviiniä tulee kaksinkertainen päänsärky.
• Aamuvirkkuna ja illantorkkuna koet lähes väistämättä jonkinasteisen väsähdyskooman juhlissa, yleensä niihin aikoihin, kuin normaalisti menet nukkumaan. Sen jälkeenkin on elämää, ei kannata pelästyä - musiikki yleensä virkistää uudelleen, ja tanssiminen.
• Kymmenille ihmisille esittäytyminen tuntuu turhalta, koska kukaan ei kuitenkaan muista kenenkään nimeä jos edes kuulee nimen taustamusiikin yli. Se on kuitenkin ilmeisesti sosiaalinen peli, joka on kestettävä. Kukaan ei myöskään koskaan muista, kenen pitäisi puristaa ensin kenenkin kättä etiketin mukaan, mistä seuraa koomisesti törmäileviä kädenojennuksia ringissä. Ei haittaa. Kai. Mene virran mukana.
• Jos ja kun tuntemattomien kanssa jää juttelemaan, jossain vaiheessa joku kuitenkin kysyy mitä työtä teet. Olisi hyvä olla jokin valmiiksi mietitty vakiovastaus, sillä jos sanot olevasi työtön koneistaja ja opettaja, aiheutat turhaa hämmennystä vastapuolessa - kukaan ei oikein tiedä, pitäisikö ihmetellä vai sääliä vai mitä. Tämä pätee varsinkin niinsanotuissa Firman Pikkujouluissa, joissa paikalla todennäköisesti on lähinnä ihmisiä, jotka ovat onnistuneet uravalinnoissaan eivätkä kompuroineet, ja jotka tuntevat puolisosi.
• Jos naistenvessan lukkosysteemiä ulkoapäin katsomalla ei ole varma, onko vessa vapaa vai varattu (hämmästyttävän yleistä on, että lukko on jotenkin viturallaan), on järkevää olettaa vessan olevan varattu. On se nimittäin kuitenkin. Kahvaa rynkyttämällä, varsinkin jos teet sen useaan kertaan, aiheutat vain ärtymystä sisälläolijalle, housut kintuissa tai hame lanteilla sukkahousujensa kanssa ähertävälle kanssahenkilölle.
• Jos ja kun tarjolla ei ole valkoviiniä, älä silti juo sitä punaviiniä, jos tiedät parinkymmenen vuoden kokemuksella, että pääsi menee siitä aivan tukkoon. 
• On turhaa kärttyillä humalaiselle puolisolle ja odottaa hänen tekevän mitään, mitä pyydät. Hänen itsepäisyytensä kasvaa eksponentiaalisesti jokaisen juodun alkoholiannoksen myötä, ja tämä on asiantila, johon et voi mitenkään vaikuttaa, joten säästä itseäsi ja otsasuoniasi.

Jumala käskee

Minulla ei ole mitään uutta sanottavaa tasa-arvoisen avioliittolain tämänpäiväisen eduskuntakäsittelyn liepeillä käytävään keskusteluun. Sanottavaa tietysti on paljonkin, mutta ei mikään siitä ole omaperäistä - kuinka voisikaan olla? Odotan lain tulevan hyväksytyksi ja kaiken kohun sen jälkeen pikku hiljaa laantuvan, kunnes huomataan, että maailma ei kaatunut eikä yhdenvertaisuus lain edessä tuonut mukanaan yleistä yhteiskunnallista rappiota. Niin kuin ei naispappeuden hyväksymisenkään kanssa käynyt, eikä sen, että naiset saavat pitää oman sukunimensä avioliitossa tai äänestää. Tai no, kai jokunen valkoinen heteromies sitäkin mieltä on, että nämä kaikki ovat olleet muutoksia huonompaan ja ennen oli kaikki paremmin.

Luen parhaillaan kirjaa amerikkalaisesta Quiverfull-aatteesta, tai uskonnolliseksi liikkeeksi sitä kaiketi pitäisi kutsua. Quiverfull-perheet ovat niitä kovan linjan vanhoillisia evankelisia kristittyjä, jotka kaikin voimin pyrkivät edistämään pyhää ydinperhettä, jossa on mahdollisimman paljon lapsia. Sana quiverfull tulee juuri tästä: quiver on viini, se jossa jousiampuja pitää nuoliaan, ja kun perheissä on paljon lapsia, heitä on siis viinen täydeltä, a quiver full. Termi pohjautuu raamatun psalmiin 127, jossa suomalaisen vuoden 1992 suomennoksen mukaan sanotaan näin: "Kuin nuolet soturin kädessä ovat nuorena saadut lapset. Onnellinen se mies, jonka viini on nuolia täynnä!"

Ehkäistä ei QF-oppien mukaan siis saa, koska lapset ovat Herran lahja, eikä naisilla ole ulkopuolisin silmin minkäänlaisia oikeuksia. Mies on perheen pää, kunnon vaimo ei käy miestään vastaan sanoin eikä teoin. Vaimo ei myöskään tee ansiotyötä kuin aivan poikkeuksellisissa tilanteissa, vaan hänen tehtävänsä on kodin ja lasten hoito sekä miehestä huolehtiminen. Monessa suhteessa QF-väki suhtautuu naisen ruumiiseenkin yhtä kieroutuneesti kuin fundamentalistiset muslimit: naisen on peitettävä itsensä, pukeuduttava vaatimattomasti ja siveästi, ja jos miehelle tulee mieleenkään katsoa sillä silmällä jotakin muutakin naista kuin vihittyä vaimoaan, syy on automaattisesti naisen - hän on jollakin keinolla varmastikin houkutellut miehen katseen ja himon puoleensa. Vaimon on luonnollisesti oltava aina miehensä käytettävissä seksuaalisesti kaiken muun vastuunsa lisäksi. Jos mies erehtyy pahoinpitelemään vaimoaan, siihenkin löytyy syy vaimosta: tämä on varmaankin yrittänyt hallita miestään ja ajaa oman tahtonsa läpi.

Jumala siis käskee. Vaikka oikeasti käskijänä olisikin seurakunnan pastori, uskonnollinen opettaja tai vain oma puoliso. Vaikea sitä on toisinkaan tehdä, jos lapsesta asti on kasvatettu siihen, että jumalan ääni se siellä puhuu ja määräyksiään latelee. Minua ei lakkaa hämmästyttämästä se, miten pieneen jumalaan ihmiset ovat halukkaita uskomaan - miten sellainen jumala voisi olla uskottava kaikkivaltias, jota kiinnostaisivat niin pienet asiat kuin mitä vaatteita ihmiset käyttävät tai miten he arkisen elämänsä ja perheensä ylläpidon järjestävät? Millaisen kuvan itsestään antaa jumala, jolle on loputtoman tärkeää se, ettei kukaan vain yhtään lipsu niinsanotusta luonnollisesta roolistaan ja lokerostaan? Tuntuuko sellainen jumala kovin todelliselta, vai olisiko sen sittenkin synnyttänyt vain ulkopuolelta annettujen sääntöjen kaipuu? Ettei tarvitsisi itse tutkia omia toimiaan ja ohjata itseään kohti parempaa.

Postiluukusta kolahti juuri Tulva-lehti. Taidan eksyttää itseni jumaluusopillisista sekavista paasauksistani ja ryhtyä tutustumaan siihen.

Raportti

Olen harjoitellut kymmensormijärjestelmää joka päivä. Olen myös edistynyt. Etenen ilmaisen nettiohjelman "oppituntien" ehdoilla, käytössä olevat kirjaimet lisääntyvät kahdella aina oppitunti kerrallaan. Viimeisimmät lisäykset ovat v ja m. On merkillistä, miten kahden uuden kirjaimen lisäys saa aina kaksi edellistä tuntumaan suorastaan helpoilta, tutuilta ja automaattisilta, ikään kuin hankalaan ja rassaavaan valokeilaan mahtuisi vain kaksi näppäintä kerrallaan.

No, pitkä ja kivinen tie tässä on kuljettavana enkä osaa olla niin optimisti, että uskaltaisin uskoa joskus kymmenellä sormella kirjoittavani, sujuvasti siis. Kokeilla täytyy kuitenkin. Ettei ihan kokonaan menettäisi uskoaan omaan oppimiskykyynsä.

***

Puoliso taisi tänä aamuna vahingossa juurruttaa uuden käsitteen keskinäiseen kielenkäyttöömme. Hän lauloi (sietämättömällä tavalla vinkuen) aamulla eteisessä "minä maiset murheeni uunooohdan, sinisilmiis kun katsoa saaaaaan..." ja minä siihen, että lopetas nyt jo, on liian varhaista laulaa. Puoliso teeskenteli loukkaantunutta: "Mitä, enkö mä saa osoittaa palamatonta rakkauttani?" Nauroin aika hereästi tälle palamattomalle rakkaudelle, sillä se kuulostaa jotenkin niin kotoisan meikäläiseltä. 

***

Toivoin tänä aamuna, että Olli Jalonen voittaisi Finlandia-palkinnon, koska hänen teoksensa Miehiä ja ihmisiä oli ehdolla olleista ainoa, jonka olin lukenut. Olisin voinut kerrankin tuntea oivaltaneeni kotimaisen teoksen ansiot ennen Finlandia-ehdokkaiden valintaa. Jussi Valtoselle se palkinto nyt sitten meni. Tein juuri varauksen kirjaston sivuilla tästä voittaneesta. Jononumeroni on 117.