Pitkästä aikaa ensimmäinen työhaastatteluni oli periaatteessa antoisa. Olin varautunut ehkä puoleen tuntiin, vaan minuapa puhutettiin yli puolitoista tuntia. Haastattelija tuntui aidosti kiinnostuneelta siitä, että tehtävän luonne tulee hakijalle selväksi, ja esitteli vielä tilatkin siinä määrin laajasti, että yleensä sellaista näkee vasta sitten, kun on jo tullut työhön valituksi.
En pidä totaalisen mahdottomana, että saisinkin tuon paikan. En toisaalta pety mitenkään pahasti, jos ja kun en saakaan. Olin haastattelussa sikäli oma itseni, että sanoin suoraan, että työstä saatava palkka on työn määrään nähden pieni, ja annoin myös ymmärtää, että pidin työaikakäytäntöä varsin joustamattomana. Kerroin rehellisesti, mitä osaan tehdä, en edes liioitellut yhtään. Kysyttäessä kerroin totuudenmukaisesti myös, mitä odotan työelämältä ylipäätään - myös sen, että haluan voida työssä hyvin ja tuntea tekeväni merkityksellistä työtä. En rupea pelaamaan pelejä; jos en sovi tuohon työhön, niin sitten en sovi. Joku muu sopii. Hakemuksia oli kuulemma tullut kymmenittäin, vaikka kyse on määräaikaisesta työstä.
***
Kaveri lähetti kännykkääni pelottavan kuvan itsestään halloween-vermeissä. Vastaiskuksi kaivoin laatikostani vanhat vihreät pirunsarveni, jotka pysyvät nätisti päässä hiusten sekaan katoavalla kuminauhalla, ja lähetin devil-selfien hänelle. Nyt odotan muuta perhettä kotiin sarvet edelleen päässä. Saa nähdä, huomaako kukaan mitään eroa normaaliin pirullisuuteeni.
Päivän naurun tarjosi Suomen Kuvalehden Jyviä ja akanoita -palsta Helsingin sanomista poimitulla pätkällä: "Irtisanotun uusi onni. It-ammattilainen sai kaksi kertaa vuoden sisällä." Jotkut siis tässäkin maassa osaavat olla vähään tyytyväisiä.
Tässäpä romaani, joka ei pahemmin kaunistele asioita eikä säästele lukijaa: Kim Leinen Ikuisuusvuonon profeetat.
En muista, että olisin aiemmin lukenut kirjaa, joka kertoo Grönlannista, enkä taatusti ole lukenut kovin monia tanskankielestä suomennettuja teoksia. Ikuisuusvuonon profeetat kertoo 1700-luvun lopun tanskalaisesta* papista Morten Falckista, joka päätyy grönlantilaiselle kauppa-asemalle. Falck ei ole varsinainen kutsumuspappi, vaan olisi oikeastaan halunnut lääkäriksi. Hän on kuitenkin Tanskan kruunun ja kuninkaan vankkumaton puolustaja ja haluaa vilpittömästi saattaa grönlantilaiset "villit" kirkon helmaan ja kuninkaan kuuliaisiksi alamaisiksi.
Pohjoisemmalla rannalla, Ikuisuusvuonon liepeillä, vaikuttavat kuitenkin naisprofeetta Maria Magdalene ja hänen karismaattinen puolisonsa Habakuk. Nämä kaksi keräävät ympärilleen laajan seuraajajoukon ja yllyttävät kansaansa ottamaan oman maansa hallinnan takaisin tanskalaisilta. Pastori Falckilla on kotitarpeiksi ongelmia kauppa-aseman hankaavissa ihmissuhteissa, väkivallassa ja mielivallassa, mutta aikanaan hänen polkunsa kietoutuu yhteen Ikuisuusvuonon profeettojen kanssa, ja asiat ja ihmiset muuttuvat, kaikki vaikuttaa kaikkeen, kuten kunnon romaanilta toki odottaa sopii.
Kirjan henkilöt ovat raadollisen inhimillisiä. Eristäytynyt elämä kauppa-asemalla, johon saapuu laiva noin kerran vuodessa, tekee tanskalaisista siirtolaisista irrallisia, eivätkä he pahemmin mieti tekojensa seurauksia. Rangaistuksia rikoksistaan saavat lähinnä puoliveriset grönlantilaisten ja tanskalaisten jälkeläiset, ja heidän rangaistuksensa ovatkin sitten kohtuuttomia. Toisaalta alkuperäiskansan profeetan Maria Magdalenen puoliso Habakuk ajaa kansansa edun rinnalla (ja nimissä) myös häikäilemättömästi omaa etuaan. Puoliverisiä ei profeettojen yhteisö kohtele hyvin. Grönlantilaisten ja tanskalaisten syrjittyjen jälkeläisten edustajia ovat romaanin keskeiset henkilöt Bertel, Falckin apupappi, ja leskeksi jäänyt Lydia, jota mikään joukko ei oikein ota omakseen. Tavallaan sekä Bertel että Lydia saavat romaanissa kuitenkin viimeisen sanan.
Ikuisuusvuonon profeetat kuvaa miltei kaikkia mahdollisia inhimillisiä heikkouksia, väkivaltaa, nälänhätää ja kuolemaa suoraan ja kainostelematta. Ihmiset saattavat tarkoittaa hyvää, mutta tulevat tehneeksi vain vahinkoa. Uskonto ja usko ovat suurimmaksi osaksi välineellisessä asemassa, vaikka pastori Falckin sekä Maria Magdalenen mystiset näyt onkin kuvattu puhtaasti ja voimakkaasti.
Kirjan aikajana on sen verran ei-järjestyksessä, että lukija saa tietää jotkut seuraukset ennen niiden syitä, kunnon rytinät on säästetty loppupuolelle. Toisaalta loppua kohti juoni tuntuu myös laimentuvan, mitään äkillistä ei tapahdukaan vaikka sitä jotenkin tuli odottaneeksi. No, realistisempaa se ehkä niin onkin.
Ikuisuusvuonon profeetat on niitä teoksia, joista tiesin noin kymmenen sivua luettuani, että tulen aivan varmasti lukemaan sen loppuun sekä jopa nauttimaan siitä suuresti. Yllytän kirjanystäviä: lainaa ja lue!
*)Korjaus: itse asiassa päähenkilö on norjalainen, mutta opiskelee Tanskassa. Muistin juuri.
Jos yöllä sattuu valvomaan, eikä oikein voi nousta ylöskään, koska pienessä kerrostaloasunnossa kaikki muutkin heräisivät siihen, niin aina voi tehdä mielessään listoja. Vaikkapa tällaisia:
Asioita, joita kannattaa tehdä säännöllisesti, ettei myöhäissyksyn pimeys aiheuta henkistä ja fyysistä homehtumista:
- käydä kuntosalilla
- tehdä ulkona jotain, käydä katsomassa paikkoja joissa on muutakin kuin lähiöasfalttia ja kerrostaloja
- tavata ihmisiä, mielellään kahden kesken mutta myös isommissa ryhmissä
- lukea kirjoja, joista herää edes jotain uusia ajatuksia
- neuloa sellaisia töitä, joissa pääsee mukavasti flow-tilaan tai ainakin voi vain nauttia käsien liikkeestä
- juoda päiväkahveja (ruisleivän kera! Vähennä makeansyöntiä, ämmä!), tai ehkä sittenkin mieluummin:
- juoda vihreää teetä
- tehdä kaikkensa hyvän yöunen eteen (ei IPadia sänkyyn iltaisin!)
- halata, silittää ja koskettaa rakkaitaan, ja antautua halattavaksi, silitettäväksi ja kosketettavaksi (eikä vain muristen vetäytyä pois)
Seikkoja, jotka voi laskea reilun vuoden mittaisen kuntosalilla käynnin positiivisiksi seurauksiksi:
- Gynekologini kehui kehittyneitä vatsalihaksiani. Niitä ei näy, mutta ilmeisesti ne siis ovat heränneet elämään tuolla jossain makkaralaaksossa.
- Siskoni sanoo joka kerta tavatessamme, että on kateellinen siitä, miten timmiltä näytän. (En edes näytä timmiltä, siskoni mielipide on värittynyt.)
- Olen oppinut, että fyysisestä rasituksesta voi toisinaan seurata virkistynyt olo
- Olen talvisin vilukissa, mutta salilla käynnin jälkeen en palele koko loppuiltana enkä yöllä.
- öö...
Seikkoja, jotka ovat seuranneet reilun vuoden mittaisesta kuntosalilla käymisestä, mutta jotka eivät ole kovin positiivisia:
- Olen alkanut pitää lähestulkoon normaalina sitä, että moderni ihminen menee kirkkaasti valaistuun, kidutusvälineiltä näyttävien kojeiden täyttämään paikkaan teeskentelemään ja simuloimaan ruumiinsa ja lihastensa luonnollista käyttämistä. Tai no, olen alkanut ajatella sitä vähemmän.
- Talvikauden juhlamekkoni kiristää reisistä/lantiolta, koska jostain kummallisesta syystä satulalaukkuni ovat siirtyneet ylemmäs kohti ahteria. Jotkut lihakset lienevät muuttuneet. Luulin aina, että kun treenaa, mahtuu vaatteisiinsa paremmin.
