Ordnung muss sein

Nuoriso oli metsäilemässä koko viikonlopun ja mitäpä tekevät vanhemmat jäätyään kahden? Pesevät pyykkiä ja huushollaavat. Lakananvaihdon ja pyykinviikkailun jälkeen sain taas puolivuosittaisen inspiraation siivota tytärten vaatekaapit. Samanlaiset vaatteet samoihin pinoihin, samalla tavalla taiteltuna, niin a vot: kaapin sisältö suorastaan hivelee silmää. Silloin kun on aikaa eikä ole ihan välttämätön pakko, nautin miltei perverssisti siivoamisesta ja järjestämisestä, ja etenkin niiden tuloksista. Luulen olevani tämänhetkisessä perhekokoonpanossa ainoa, ainakin siitä päätellen, millaisessa kunnossa vaatekaapit, pöydät ja laatikostot tavanomaisesti ovat. Kysyin puolisolta viikkailun lomassa, eikö hän tunne koskaan tarvetta järjestysprojekteihin ja onko sellaisesta saatava nautinto hänelle täysin vierasta. Vastaus oli suurinpiirtein, että nautinto ei ole niin suurta, että sitä varten kannattaisi nähdä vaivaa. Ihmettelin.

Kruunasin järjestyksen toteuttamalla pitkäaikaisen haaveeni: ostin dymon, sellaisen paristokäyttöisen, ja printtasin sillä nimilaput kaappien hyllynreunoihin. Ylimaallisen ihanaa.

Olen aika säälittävä tällaisine nipotuksineni. Nykyään on enemmän IN olla luova, suurpiirteinen ja useita isoja projekteja kerrallaan kuljettava moniosaaja. Niin, ja iltavirkkuuskin kuulemma liittyy suurempaan älykkyyteen ja luovempaan työhön. Aamuvirkut, kuten minä, sopivat sitten paremmin suorittavaan työhön, jossa tehdään homma valmiiksi ja aloitetaan sitten vasta seuraavaa, herätään aikaisin aamulla tuotantolaitokseen töihin ja vietetään säännöllistä elämää. Vuorokausirytmi ja nipo järjestystärakastava luonneko selittävät sen, että olen työnantajien silmissä niin mielenkiinnoton?*)

 ***

Tuli tuossa uutisia kuunnellessa mieleen, että silloin, kun Estonia upposi, olin itse vielä keltanokkainen opiskelija. Asuin joensuulaisen kerrostalolähiön suurimmassa opiskelijatalossa neljän muun tytön kanssa soluasunnossa. Minulla ei ollut telkkaria (internetistä puhumattakaan), joten kuulin Estoniasta naapurihuoneen tytöltä, joka aamutuimaan pyysi minua huoneeseensa katsomaan uutisia. Muistan, että päivä oli Joensuussa aurinkoinen; muuta en oikeastaan muistakaan.

*) Lisää mielessäsi ivallinen äänensävy

Hyvää matkaa

Tänään olisin saattanut kirjoittaa tänne jotain paasaavaa ja/tai sarkastista ja/tai marisevaa, mutta sitten kuulin, että yksi entisistä työkavereistani kuoli viime viikonloppuna. Melko äkillisesti, vain lyhyen sairauden jälkeen, ei kovin vanhana.

Hyvää matkaa eteenpäin, pitkän linjan metallimies, jota aikoinani uutena työntekijänä pelkäsin ja arastelin mutta josta opin nopeasti pitämään. Mies, jonka hymy välkähti salakavalasti mustan parran seasta ja silmät olivat aina lempeämmät kuin puheenparsi. Mies, jolla oli perhe ja joka teki kaikkensa perheensä eteen, eikä koskaan myöskään pihdannut apuaan työtovereilta. Mies, jolla oli vahva poliittinen näkemys ja hyvä keskustelutaito.

Hyvää matkaa, minne menetkin. Toivon sinun löytäneen rauhan.

Ali-ihmisenä

No nyt se sitten (taas) tapahtui: käämi paloi ja kunnolla. Ylen uutisia viattomana selailin ja mitä siellä sainkaan nähdä:

Forssassa onnistuttiin saamaan työttömiä maatiloille töihin! 

Jutussa mainitaan, kuinka tiloilla on runsaasti töitä tarjolla ja kuinka omistajat tarvitsevat lisää käsipareja, jotta kaikki tulisi tehtyä. Ja sitten haastatellaan entistä metallimiestä, joka kertoo saavansa työstään palkkaa 9 euroa per päivä työttömyyskorvauksen lisäksi! Yhdeksän euroa! Työstä! Joka on tarpeellista työtä, tilan omistajan eli työnantajan mielestä jopa välttämätöntä. Ja jutun lopulla valitellaan sitten vielä sitä, että työttömien on välimatkojen takia vaikea kulkea maatiloille. No tottajumalauta on kun ei palkkaa makseta!

Mikä ihmeen työtön se sellainen on, joka tekee päivittäin hyödyllistä työtä maatilalla? En lakkaa hämmästelemästä, miten vähän nykysuomalaisia työssäkäyviä tuntuu häiritsevän se, että Suomeen ollaan näin selvästi, mitään salailematta, tekemässä kaksia työmarkkinoita. Ensin ovat ne oikeat työt ja sitten nämä tällaiset, joita alempien ihmisten, työttömien, pitää tehdä ilmeisesti kuntoutusmielessä, palkatta, pysyäkseen työvoimatoimiston (anteeksi, ELY-keskuksen) ja Kelan hyvissä kirjoissa. Ikään kuin työttömänä ollessaan olisi muuttunut jonkinlaiseksi vähäisemmäksi ihmiseksi, joka ei osaa tehdä työtä ja jonka pitää siksi olla kiitollinen mahdollisuudesta palkattomaan työhön.

Suurimmalla äänellä vastikkeellista työttömyysturvaa vaativat aina ne, joilla itsellään on ainakin omasta mielestään turvattu työpaikka ja asiat järjestyksessä työterveyshoitoineen kaikkineen. Että ei pitäisi saada ilmaiseksi rahaa! Pitäisi tehdä sen eteen jotain hyödyllistä yhteiskunnalle! Newsflash: Jos tekemätöntä työtä löytyy, siitä pitää saada palkkaa. Silloin se tulee tehdyksi. Jos taas tekemätöntä työtä ei löydy, eli työpaikkoja ei riitä kaikille, on ihmisarvoa alentavaa keksiä kaikenlaisia leikkityöpaikkoja.

Nykyään mediassa puhutaan varsin usein siihen sävyyn kuin suurimpia ongelmia yhteiskunnassamme olisi se, että nirsot työttömät eivät ota vastaan "mitä tahansa työtä"; tästähän Yle teki jonkinlaisen kyselyn/keskustelun jokin aika sitten. En voi tajuta, miten tuo voisi olla mikään päällimmäinen huoli. Avoimia työpaikkoja kun on ihan matemaattis-loogisesti ajatellen niin paljon vähemmän kuin työttömiä. Sitä paitsi ainakaan omalla kohdallani työn vastaanottaminen ei ole ollut ongelma, sillä mitäpä ottaisi vastaan, kun mitään ei ole hakemisesta huolimatta tarjottu. Kun asian ydin on pikemminkin siinä, että tyrkyttäytymisestä huolimatta ei kelpaa.

Hohhoijaa sentään tätä isänmaan menoa. Luin hiljattain uudelleen Maarit Verrosen dystopiaromaanin Karsintavaihe. Se on hätkähdyttävän ajankohtainen, nyt jopa ajankohtaisempi kuin kirjoitusvuonnaan 2008. Lukekaa. Herättää häiritseviä ajatuksia.