Hereillä ja unessa

Kerettiläinen ajatus: olen oikeastaan ihan tyytyväinen säätilaan. Kun on sateista ja viileää, tulee sisällä tehtyä kaikenlaista mukavaa ja tarpeellista. Ei tarvitse sisähommia tehdessään katsella ikkunasta ulos ja miettiä, ehtiikö ja osaako kauniista päivästä varmasti nauttia tarpeeksi. Ei paineita kesän toteutumisesta, niin sanoakseni.

Näin järjetöntä unta, jossa tuuli lennätti parvekkeelleni noin vuoden ikäisen vauvan. Otin sen kainalooni ja lähdin etsimään sen äitiä. Vauva osasi puhua ja kertoi nimensä, myös sukunimen. Kuljin valtavaksi muuttuneen kerrostalon käytävissä kuin sokkelossa ja etsin oikeaa ovea. Vauva oli kuumeinen ja oksenteli sylissäni vähän väliä ja olin siihen aika ärsyyntynyt. Herätessäni ensimmäinen ajatukseni oli, että onneksi sylissäni ei oikeasti ole oksentelevaa vauvaa.

***

Lisäajatus myöhemmin haaveellisen (ja liian vahvan) päiväkahvin jälkeen: Katselin muutaman serkkuni Facebook-päivityksiä. Muistelin yöllistä vauvaunta. Luin Bridget Jones - Mad about the Boyta, jossa BJ on 51-vuotias pienten lasten yksinhuoltajaäiti. Sitten mietin monia naispuolisia ystäviäni ja tuttujani, joita olen viime aikoina tavannut ja ajatellut tavata. Suurin osa heistä elää vielä pikkulapsiarjen keskellä, vaikka ovat kronologisesti vanhempia kuin itse olen. Heillä on leikki-ikäisiä ja alakouluikäisiä lapsia, joita täytyy viedä päiväkotiin, puistoon, neuvolaan ja sen sellaisiin paikkoihin. Minun ainoat lapseni tässä maailmassa ovat yläkouluiässä. Tästä ajatuksesta tulee haikea olo. Lisäksi en voi olla ajattelematta, että vanhennun nopeammin kuin ne, jotka saavat vielä nelikymppisinä hoivailla pikkulapsia.

Toisaalta, ainakaan sylissäni ei ole oksentelevaa vauvaa.

Vetovoima

Ostin alennusmyynnistä t-paidan, jossa on rinnuksissa suurten kippurakärkisten viiksien kuva. Eilen puin paidan päälleni ja peilistä näin, että viikset on strategisesti sijoitettu paidassa siten, että kärjet kihartuvat nännien korkeudelle ja muoto myötäilee rinnan alareunan kaarta. Tässä iässä illuusioon kuitenkin vaaditaan suuri määrä tukea. Iltapäivällä riisuin paidan alta rintaliivit pois, ja kappas: viikset killuivat figuuriini nähden vaaksan verran aiempia sijojaan ylempänä. 

***

Luin eilen taas yhden kirjan, jossa sankaritar muiden seikkailujensa lomassa empii kahden rakastetun välillä. Tällä kertaa teos oli Lauren Oliverin dystopia-aiheinen nuortenromaani Requiem, Delirium-trilogian päätösosa. Tämä on tietysti hyvin puhutteleva juonikuvio romanttisessa mielessä, sillä siihenhän ihmiset suuren osan ajastaan tässä elämässä käyttävät: sen Yhden etsimiseen, joka olisi ylitse kaikkien muiden ja jonka kanssa tuntisi itsensä täydennetyksi ja kokonaiseksi. Bridget Jones sähelsi Markin ja Danielin välissä sinkkuvuosinaan ja erinäisten sekaannusten jälkeen päätyi Markiin - luonnollisesti, sanoo lukija, sillä Markhan oli se, joka tarjosi vakautta ja turvallisuutta ja muutenkin sopi höppänän Bridgetin vastapariksi. Twilight-sarjassa Bella Swan epäröi aikansa Edwardin ja Jacobin välillä - molemmissa oli hyvät ja huonot puolensa. Katniss Everdeen Nälkäpelissä häälyi Peetan ja Galen välillä, en nyt kuolemaksenikaan muista millä perusteilla hän kuitenkin sitten Galen hylkäsi. (Huomaako, että olen viime aikoina lukenut paljon nuortenkirjoja? Myönnän: olen koko aikuisikäni lukenut paljon myös nuortenkirjoja!) 

Tällainen juonikuvio taitaa olla yhtä vanha kuin ihmiskunta. Jostain syystä muistan sen tulleen vastaan nimenomaan näin päin useammin, siis nainen ja kaksi miestä, joiden välillä on valittava. Johtuu luultavasti siitä, että loppujen lopuksi en ole lukenut mitenkään paljon Miesten Kirjoja. Mutta: haluaisin joskus lukea tarinasta sellaisenkin version, että nainen ei valitse kumpaakaan tyrkyllä olevista. Tai vielä parempaa: version, jossa nainen rakastaa kahta miestä, jotka kumpikin rakastavat häntä, kumpikaan ei ole olennaisesti toista huonompi, eikä paljastu kusipääksi tai muuten sopimattomaksi, eikä kumpaakaan tarvitse hyljätä! Tiukat rajat ja mustavalkoisuus ovat usein rakkaustarinoissa vahvasti esillä - jos rakastat yhtä, et saa etkä voi rakastaa toista - mutta kulttuurikysymyshän sekin on, ei mikään biologinen pakko.

Sitten tietysti täytyy miettiä, olenko itsekin loppujen lopuksi aika asenteellinen tyyppi sukupuolirooleissa. Nimittäin: haluaisinko yhtä mielelläni lukea tarinan, jossa mies rakastaa kahta naista eikä hylkää toista toisen hyväksi? Vai ajattelisinko automaattisesti, että pitäisi nyt mokoma häntäheikki itsensä kurissa, tyytyisi siihen mihin muutkin eikä vaatisi mahdottomia.

Mystalgia

Kävin pyöräilemässä ex-työpaikkani viereisessä lounasravintolassa, koska halusin jututtaa siellä työskenteleviä tyyppejä ja koska halusin syödä munkin. Kyseisessä kuppilassa on nimittäin aina perjantaisin tuoreita, paikan päällä paistettuja munkkeja. Samalla tulin sitten kävelleeksi myös ex-työpaikkani ovesta sisään. Äijät tervehtivät iloisesti ja väittivät minun olevan hyvin hoikan näköinen ("ooksää ruvennu rimmaan ittees"). Sanoin totuudenmukaisesti, että vaikutelma johtui siitä, että he ovat tottuneet näkemään minut pussittavissa miesten haalarihousuissa ja -paidassa. Pyöräilyyn soveltuvat vaatteet ovat imartelevampia.

Mukavahan äijiä oli tavata ja kuulla heidän kuulumisiaan, mutta muistin liiankin hyvin, miksi en ole enää siellä töissä. Lähdin pyöräilemään kotiin melkoista vauhtia.

***

Hyvin harvinainen, etten sanoisi ainutkertainen tapahtuma käsityöhistoriassani: neuloin sukat, joihin 100 g kerä lankaa riitti lähes täsmälleen. Yleensä onnistun yliarvioimaan langankulutuksen ja kaappiin kerääntyy pieniä jämäkeriä. Näissä sukissa piti tosissaan hirvistellä, riittääkö lanka edes. Samaa väriä ei nimittäin enää olisi saanut varmaankaan mistään. Mutta riitti se.

Kuvassa kyseiset sukat, kolmosen puikot sekä kerästä (Novita Jussi) jäljelle jäänyt pätkä.

Tytär 2 esittelee sukkia samettikukkien vieressä, lökärit jalassa.