Kyynikkona ja pessimistinä minulla ei ole taipumusta hehkutukseen, mutta jos olisi, niin nyt voisin vähän hehkuttaa. Oli nimittäin kerrassaan hieno hiihtolenkki. Pakkasta tosin oli varmaan 13 astetta eivätkä pitopohjasukset silloin aivan optimaalisesti luista, mutta jotenkin oli kyllä poikkeuksellisen hyvä fiilis ladulla. Kai tämä nyt on sitä endorfiinipäihtymystä sitten?
Keltanokkaisia huomioita ladulta:
- Ensimmäinen kilometri tai kaksi voivat tuntua jäykiltä ja hankalilta, mutta se ei kerro välttämättä loppumatkasta mitään: tänäänkin suksi alkoi luistaa ja potku lähteä kunnolla vasta lihasten lämmettyä.
- Ylämäkitekniikkaa pitää edelleen kehittää...
- MIKSI-sarja, osa yksi: Kun pitkässä alamäessä perinteisen ladulla on kevyehkö, pitopohjasuksinen ja siksi hitaampi hiihtäjä (minä) sekä vieressä luistelu-uralla iso ja leveä mies aivan rinnalla, MIKSI takaa tulevan nopean hiihtäjän on aivan pakko ohittaa näiden VÄLISTÄ? Raosta, josta hädin tuskin mahtuu, jos kääntää ylävartalon sivuttain?
- MIKSI-sarja, osa kaksi: Jos lapsi on pieni, hädin tuskin kaksivuotias, eikä osaa hiihtää niin hyvin, että aikuinen voisi hiihtää hänen kanssaan/perässään, MIKSI hänet on tuotava varsinaiselle kuntoladulle? Tykkilumiladulle, kaupungin ainoalle, jossa on tällä hetkellä erittäin paljon hiihtäjiä? Kun tällaista latua sytkyttelee niiskuttava lapsi, jonka sukset ovat yhtä pitkät kuin ison miehen kengät, joka ei osaa käyttää sauvoja, ja jota vieressä kävelevä aikuinen työntää selästä, eikö olisi viisaampaa hiihtää Jossain Muualla? Vaikka siinä urheilukenttää kiertävällä harjoitusladulla? Jossa siinäkin, kuten tällä kuntoiluladullakin, on sivumennen sanoen kävely kielletty. Tämä on taas sitä samaa osastoa kuin se, että jotkut heittävät roskapussinsa liikkuvan auton ikkunasta tienviereen: tiedän ja olen nähnyt, että sellaista tehdään, mutta en mitenkään tajua, miksi.
Mutta nyt teelle. Posket saattoivat saada hieman kylmää.
Maanantait tuntuvat viikon karseimmilta päiviltä etukäteen sunnuntai-iltapäivisin ajateltuina, mutta tosiasiassa tiistait ovat työviikkojen aallonpohja ja ahteri. Syystä tai toisesta hankalimmat asiat sattuvat aina tiistaisin. 8,5 tunnin työpäivä kellokortin sisäänleimauksesta ulosleimaukseen ei koskaan ole niin pitkä kuin tiistaina. Iltapäivisin minään muuna päivänä ei ole niin nälkä kuin tiistaina. Tiistait sietäisi reformoida.
Aamu alkoi taas hilpeästi, kun heräsin kesken raskausunen. En päässyt vielä synnytykseen asti unessa, minulla oli vain viehättävä pieni raskausmaha ja lapsen raajat tökkivät sitä sisäpuolelta niin, että tunsin kohoumia. Yritin saada muitakin huomaamaan ne, mutta kukaan ei halunnut katsoa saati koskettaa. Itse asiassa kukaan ei tuntunut huomaavan minun olevan raskaana, ja unessa ajattelin, että johtuukohan se siitä, että olen niin vanha; ihmiset eivät joko usko että olen siunatussa tilassa tai se on heidän mielestään niin ällöttävää etteivät he halua uskoa. (Reaalimaailmassa en suinkaan ole mitenkään toivottoman vanha raskautumaan.)
Töissä paleli koko päivän, paitsi sen varttitunnin ajan kun siivosin robottisolua hiki hatussa. Esimiehen kanssa oli taas ärsyttävää kissanhännänvetoa. Tulen pitkäksi aikaa pahalle tuulelle siitä, että minua kyykytetään tai minulle puhutaan tylysti ja nolaavasti toisten kuullen. Koko aamupäivän tuntui, kuin hartioillani olisi ollut raskas ies; mietin, mitä ihmettä teen täällä/siellä. Yksi kone hajosi, piti käyttää toista, joka ei myöskään suostunut kaikkiin toimintoihin, joten kappale piti viimeistellä kolmannella, primitiivisellä koneella. Tauolla luin Pentti Saarikosken päiväkirjaa ajalta, jolloin hän oli Hesperiassa kuivumassa. Se oli aluksi mielenkiintoinen, mutta heti, kun Saarikoski pääsi sairaalasta pois ja matkusti Pariisiin jaarittelemaan, minua lakkasi kiinnostamasta. Olkoon mokoma.
Kotiin lähtiessäni olin sentään jo tyyni. On tammikuun loppu ja töistä lähtiessä ei ole enää pimeää. On helpompaa olla. Jokin kynnys on ylittynyt: se kaikki, mitä minulla on työelämän ulkopuolella, riittää taas vallan hyvin kompensoimaan työn kuormituksen. Osaan enimmäkseen ottaa työn työnä; repsahdukset ovat satunnaisia ja lyhyitä.
Kävin kirkossa, kuten eilen ehdin jo mainostaa: oli niin kutsuttu rippikoulusunnuntai, ja tänä vuonna rippikouluun menevät oli kutsuttu perheineen messuun. Kirkko, jossa olimme, oli minulle ennestään tuntematon. Menin istumaan lämpöpatterin viereen, mikä olikin ihan viisasta. Alttarilla oli kullattu jättimäinen Jeesus-patsas, jonka vartalo oli kuin gladiaattorilla. No, ehkäpä puusepillä onkin ammatin tuomina isot rintalihakset.
Tämän kirkon jumalanpalveluselämä tuntui aika lailla erilaiselta, kuin se, johon nuoruudessani totuin. Urkuja ei soitettu, vaan virsiä säestettiin reippaalla tahdilla kitaralla, pianolla ja bongorummuilla. Lopussa tosin kuulin, että kirkon urut olivat remontissa ja poikkeava säestys johtui siitä. Musiikki oli hyvää ja ihmiset lauloivat mielellään ja äänekkäästi. Liturgin ääni oli kaunis ja voimakas. Seurakuntalaiset menivät ehtoolliselle sankoin joukoin; ehtoollista jaettiin kahdessa eri pisteessä, alttarilla sekä keskilaivassa. Yleisvaikutelmani oli välittömästi se, että tällainen ei olisi ollut mahdollista minun nuoruudessani siinä maalaisseurakunnassa, jonka seurakuntaelämään jonkin aikaan osallistuin. Tämä oli jotenkin... elävämpää! Ihmiset olivat oikeasti omasta halustaan mukana. Kyllähän ne siellä kotopuolessakin yrittivät silloin 80- ja 90-luvuilla; jotkut harvat papit pyrkivät nuorekkaaseen otteeseen eri keinoin, mutta koimme heidät silti vieraiksi, koska olimme tottuneet siihen, että papit eivät ole ihan ihmisiä vaan jotain arvokasta ja pelottavaa. Jos olisin teini, kynnys lähestyä näitä tänään nähtyjä pappeja olisi paljon matalampi kuin mitä se minulle aikanaan oli.
Kuitenkaan en päässyt ateismini kahleista. Jumalanpalvelus ei ylentänyt sydäntäni edelleenkään. Muistan ajan, jolloin pidin nimenomaan siitä, että luterilaisessa palveluksessa asiat tehdään samassa järjestyksessä, vuorotervehdykset lauletaan samalla lailla ja sitä rataa. Nyt se ei enää tunnu lohdulliselta vaan turhalta. Papit varmasti ovat henkilökohtaisen uskon miehiä ja naisia, mutta ajattelevatko he, että rituaalissa on voimaa vain juuri oikealla tavalla suoritettuna? Tai paremminkin, että Jumala pitää rituaaleista? Tässä jumalanpalveluksessa oli mukana neljä eri rippikouluryhmää ja jokaista ryhmää pyydettiin vuoronperään nousemaan seisomaan ja vastaanottamaan siunaus. Täsmälleen samat sanat, neljään kertaan. Tarttuiko siunaus vain seisovillaan oleviin? Alkupuolella palvelusta pappi puhui kirkkoon tulosta tulemisena Jumalan kasvojen eteen, ja minä tietysti mietin, miksi sitä varten pitää mennä kirkkoon. Jumala katsoo vain kirkkoon? Kirkon torni ohjaa Jumalan kasvot oikeaan paikkaan? No, tiedänhän kyllä, että eivät uskovat noin ajattele; ei paikalla ole heille merkitystä, eikä ajalla, vaan yhteydellä. Miksi siis käyttää sellaista retoriikkaa? Se tuntuu kivikautiselta, maagiselta ajattelulta.
***
Vähemmän jumalinen ajatus lopuksi: On raadollista, mutta tavallaan huojentavaa ymmärtää, että kukaan ei oikeastaan ole erityisen kiinnostunut kenenkään toisen ajatuksista tai halukas jakamaan niitä. Jokainen on kaikkein kiinnostunein ja lumoutunein omista ajatuskuluistaan ja haluaa puhua lähinnä niistä. Minäkin ilmeisesti. Yritän tästä lähin olla rasittamatta lähipiiriäni turhalla jauhamisellani, mikä on helmasyntini. Salaa mielessäni rakastan omia ajatuksiani ja päätelmiäni, pidän niistä kiinni ja muuntelen niitä. Niitä ei saa minulta pois. Vain ajoittain päästän muut osalliseksi niistä. Jos siis joku sattuu kysymään. Pyrin enimmäkseen viettämään luostarielämää mietiskelyineen omassa päässäni.
