Miten epäonnistua onnistuneesti?

Mokasin töissä melko perusteellisesti - olin saanut valmiiksi lähes koko isohkon sarjan, kun huomasin todella alkeellisen virheen. Olin katsonut kuvaa väärin/huonosti, ja kappaleissa oli yhdessä kohdassa parin millimetrin suuruinen virhe. Koska koneistuksessa mitataan yleensä millimetrin kymmenes-, sadas- ja tuhannesosia, tekemäni virhe on samaa luokkaa kuin jos kirvesmies olisi tehnyt rakennukseen oven kahden metrin päähän siitä, missä se piirustusten mukaan piti olla. Tuollaista nyt ei vain saisi enää tässä vaiheessa ammattitaidon kehitystä sattua.


Järkevä puoleni ja ankarampi, itsekriittisempi puoleni tietysti keskustelivat aiheesta tähän tapaan koko iltapäivän:

Järkevä puoli: No huonompi juttu, mutta voisi tuo sattua muillekin. Kahta konetta ajaessa voi sattua kaikenlaista, varsinkin, kun työ alkaa olla rutiiniluonteista ja helposti altistaa huolimattomuudelle. On ne tärkeämmät ja isompipalkkaisetkin tässä firmassa törttöilleet.

Kriittisempi puoli: Olet ääliö! Kolmen vuoden kokemuksella menet mokaamaan erittäin yksinkertaisessa kappaleessa, toleroimattomassa mitassa. Miksi syynäsit vain hankalimpia mittoja ja jätit perustavaa laatua olevan asian tarkastamatta? Ajatukset kenties jossain ihan muualla kuin töissä? Tästä lähtee taas juttua kulkemaan, että ei noista ämmistä ole mihinkään kuitenkaan.

Inhottavimpia mokia ovat nämä tällaiset, joista ei voi ketään muuta edes syyttää kuin itseään. Taidanpa kostoksi lähteä kuntosalilla käymään.

Helsinki

Pieni ympäristönvaihdos kävi mahdolliseksi tänä viikonloppuna, joten läksimme puolison kanssa halvoilla junalipuilla pääkaupunkiin. Sisämaan asukkina olen jotenkin aina viehättynyt Helsingin siitä ominaisuudesta, että se on aivan "eteläreunalla", merta on rauhoittavaa katsella.

 Kävelimme pitkän lenkin rantoja myötäillen. Ihmisiä oli liikkeellä hämmästyttävän vähän, siis lauantai-illaksi Suomen suurimmassa kaupungissa. Rannalla lenkkeili nainen, joka vähän väliä hölkän lomassa tanssahteli iloisesti käsiään heilutellen ja pyörähdellen. Hymyilikin suorastaan aurinkoisesti, ilmeisesti ihan elämisen ilosta. Mietin, minkä pitäisi muuttua, että minä voisin kuvitella ilmaisevani iloani samalla tavoin. Luultavasti DNA:n.

Kaivopuistossa näimme maiseman hehkuvimmat värit. Ihmisiä ei juuri näkynyt sielläkään.

Kävelymme vei meidät rautatieaseman lähettyville, ja siirryimme jonkinlaiseen baarihyppelyyn. Merkityksellinen keskustelu kumppanin kanssa on joskus helpompaa, kun ei olla kotona; kun kummallakaan ei ole käsiensä ulottuvilla kotitöitä tai muita huomion jakamista vaativia seikkoja, tulee kiinnitettyä erityistä huomiota toisen kuuntelemiseen ja siihen, että sanoo, mitä tarkoittaa, ja sanoo sellaisetkin asiat, jotka ovat jo pitkään vaatineet sanomista.

Yötäkin olimme, ihan vallan hotellissa. Huone oli korkea ja tummasävyinen, kuulemma renessanssihuone. Yöllä puoli neljän aikaan kuulimme palohälyttimen soivan vaimeasti. Tai puoliso kuuli, minä heräsin lähinnä siihen kun hän nousi sängystä. Ääni kuului huoneeseen vain vaimeana hurinana, mutta avattuani oven totesin, että toden totta, hälytyskello soi seinällä. Hetken ihmeteltyämme puimme vähän vaatetta päälle. Todellisen hädän ollessa kyseessä olisimme ehkä tuolla viivyttelyllä palaneet vuoteisiimme. No, aiheeton se hälytys sitten loppujen lopuksi oli. Meillä on jostain syystä taipumusta houkutella luoksemme aiheettomia palohälytyksiä hotelleissa, koska vastaava on sattunut ainakin kahdesti aiemminkin. 

Valvominen ja muutamat illalla nautitut alkoholijuomat tekivät olon kankkuselliseksi koko päiväksi. Silti on mukava olo: pienikin liikkeellä olo on joskus perin piristävää.

 

Inventaarion aika

Aloitan uuden vuodenkierron henkisesti aina syksyllä. Silloin pitää miettiä, miten asiat ovat. Ettei menisi pelkäksi työelämän ongelmista ja ajoittaisesta masentuneesta mielialasta valittamiseksi.

Niin moni asia on hyvin, että minulla on edellytykset tuntea onnea. Olisikin ehkä liikaa pyydetty, että olisi neljiinkymmeniin tullessaan onnistunut kaikilla elämänsä alueilla. Työelämän puolella saattaa mennä päin helvettiä, mutta muuten on hyvin. Olen parisuhteessani onnellinen ja oma itseni; toivon tämän olotilan jatkuvan samankaltaisena. Minulla on järkevät, koulua käyvät lapset. Minulla ei ole taloudellisia huolia. On asioita, joista nautin, kunhan vain muistan tehdä niitä. Maailmassa on paljon hyviä kirjoja.

Tiedän, kuka olen, ja silti välillä (harvoin) yllätän itseni. En esimerkiksi olisi osannut kuvitella, että vielä tässä keski-iän kynnyksellä osaisin ystävystyä syvästi. Että vielä aikuistuneena kyynikkonakin uskallan päästää jonkun lähelleni, samaan tapaan kuin nuorena. Mutta olen uskaltanut, kahdestikin, ja se on tehnyt elämästäni täydempää ja rikkaampaa.

***

Kaikkiin mielentiloihin on olemassa sopiva runo, ja niin tähän inventaariomielentilaankin. Syksy, ikääntyminen, muistelu, pimeys, määrittämätön haikeus...

Syyskuun sonetti

Niin oomme, armas, syksyyn saapuneet,
syystuulet vaahterissa vaikeroivat,
ja ilottomin lauluin iltaan soivat
nyt sähkölangat kuni kanteleet.

Me oomme itkeneet ja iloinneet,
me oomme huulin, jotka hurman joivat,
min kerran kauneus ja nuoruus loivat,
ens epäilyksen kalkin maistaneet.

Oi harmautta illan ikävän,
kun loistaa lyhdyt vain, yön mykkä vahti
niin suurin, sumentunein katsehin,

ja yli sielujemme elämän
ja kuolon leppymätön lepää mahti
kuin syyskuun ilta yli kaupungin!

V. A. Koskenniemi