Hei, olen Sylvi, ja olen lääkkeiden väärinkäyttäjä. Katkaistakseni rikkonaisten ja huonosti nukuttujen öiden putken otin eilen illalla lääkettä, jota minulle on määrätty aikanaan aivan muihin tarkoituksiin, mutta jonka tiedän kokemuksesta sikeyttävän yöunta. Sepä tepsi, nukuin pitkään ja lähes katkottomasti. Hyvänolontunne vaimentaa syyllisyyden.
***
Mutta päivän asiaan siis. Hesarissa on viimeisen viikon sisällä ollut paljonkin juttua seksittömyydestä parisuhteessa ja sen kompensoimisesta vaikkapa seksiä ostamalla. Mielipidepalstalla lähinnä, mutta tänään näytti jo Maaret Kalliokin päässeen aihetta kommentoimaan. No, en nyt tällä kertaa rupea tuosta sen kummemmin möskyämään, vaan vinkkaan sen sijaan kirjasta, jossa puhutaan suhteista, seksistä ja siitä, miten itseään voi kehittää sen sijaan, että jäisi odottamaan toisen muuttumista.
Kirjailija Monique Roffeyn muistelmateos With the Kisses of his Mouth käsittelee, kuten kansikuvastakin voi päätellä, paljolti seksiä. (Puolisoni alkoi kutsua tätä teosta kannen perusteella Pimppikirjaksi.) Kirjan punainen lanka on Roffeyn toipumisaika merkittävästä ihmissuhteesta ja siitä alkanut eroottinen itseanalyysi ja etsintä. Heti alussa mennään suoraan asiaan: kuuden vuoden rakkaussuhde päättyy äkillisesti puolison uskottomuuden paljastuttua. Roffey ei kuitenkaan pääse irti miehestä, vaan nolosti jopa kerjää tätä takaisin useampaankin kertaan.
Käy ilmi, että suhde ei ole ollut ongelmaton, vaan nimenomaan seksipuoli on ollut kalseaa. Rakkaus ja henkinen yhteenkuuluvuus eivät ole tuoneet mukanaan voimakasta seksuaalista halua, vaan Roffey tuntee suhtautuneensa puolisoonsa pikemminkin isähahmona. Eron jälkeen Roffey roikkuu exässään henkisesti pitkään, useita vuosia, mutta alkaa samanaikaisesti etsiä itseään seksuaalisesti kokeilemalla muun muassa satunnaisia nettipohjalta alkunsa saavia seksisuhteita, joista ei ole tarkoituskaan tulla mitään muuta. Sitten hän vaihtaa isommalle vaihteelle ja siirtyy tantraseksin maailmaan. Kuvaukset brittiläisistä tantrahenkisistä ihmisistä ja heidän workshopeistaan olivat minusta erittäin kiinnostavia ja viihdyttäviä! Kaikkea sitä saarivaltiossakin harrastetaan.
Ylipäätään Roffey kirjoittaa tässä muistelmateoksessa noin nelikymppisen naisen itseanalyysista, siitä, miten muutosta voi etsiä (oli sitten kyse erotiikasta tai muusta), kaikenlaista voi kokeilla, mutta jos kokeilut eivät tunnu omilta, niistä voi ja pitää luopua. Ihmekö siis, jos tämä oli minusta melko antoisa kirja. Lisäksi positiivista on se, että seksuaalisuudesta puhutaan paljon laajempana käsitteenä kuin pornojyystämisenä tai pelkässä genitaalien yhteenlaittamisen hengessä. Itsenäisyys, itsetuntemus ja -arvostus ovat tutkinnan alla, sillä seksuaalisen tutkimusretkensä kuvailun lomassa Roffey tarkkailee kasvuaan irti ex-puolisostaan.
Katselin pikaisesti, mitä tästä teoksesta ovat arvostelijat sanoneet, ja päällimmäisenä näytti olevan muutamia "voi ei, taas yhdet seksimuistelmat" -tyyppisiä kirjoituksia. En varmaan itse ole vielä sitten saanut käsiini lähimainkaan tarpeeksi monia nelikymppisen seksimuistelmia, koska en lukenut tätä mitenkään onhan-tää-jo-nähty -silmin. No, melkein viisisataa sivua, voisihan siitä tietysti sanoa, että melko laajat muistelmat muutaman vuoden ajanjaksosta. Paljon seksiä, paljon kuvailua, mutta sentään muutakin.
Yksi erityisesti mieleen jäänyt juttu oli kuvaus kivikehistä ja niissä vaikuttavista energioista. Roffey kertoo, kuinka asennoitui hyvin skeptisesti tantraryhmänsä visiittiin kivikehässä, eikä uskonut kokevansa siellä mitään erityistä, mutta toisin tuntui käyneen. Sen verran olen itsekin hyväuskoinen, että alkoi tehdä mieli mennä johonkin brittiläiseen kivikehään, humbuugia tai ei.
Mistä se aina tulee, tyhjä ja pimeä ja raskas olo myöhään syksyllä? Vaikka kaikki on hyvin, niin tuossa se silti on alkanut aina välillä roikkua, korvien välissä. Ja sen mukana, tai sen edellä, epämääräiset mutta pitkäaikaiset fyysiset vaivat, jotka eivät aikaisempien kokemuksien perusteella ole mitään vakavaa mutta jotka saavat oman kuolevaisuuden tulemaan taas vähän konkreettisemmaksi. Joidenkin unentarve kuulemma lisääntyy ja yöuni pitenee pimeään vuodenaikaan. Minun uneni käy katkonaisemmaksi, lyhyeksi ja ei-virkistäväksi.
Taloyhtiön pihamaalla on kaiveltu ja kuopsuteltu viime aikoina kaikenlaista, jotta tontin rajalle saataisiin pystytettyä uusi aita. Kuusenkin kaatoivat, sen ison ja kauniin, joka edes vähän peitti näkyvistä tien toisella puolella olevaa huoltoasemaa avaruuslaivamaisine mainosvaloineen. Nyt aita on ainakin etupihan puolella saatu pystyyn, mutta pihan nurkasta kaivellut juurakot ja kivenmurikat on jätetty vajan nurkalle ikään kuin jonkinlaiseksi tilataideteokseksi. Talossa asuvat mummot ja taatat kokoontuvat juurakoiden liepeille joka päivä ja ilmeisesti päivittelevät niitä toisilleen.
Omituiset asiat tehoavat joskus levottomaan oloon. Kuten nyt vaikka sekin, että makaa olohuoneen lattialla ja kuuntelee cd:ltä toisen ihmisen ääntä, joka sanoo, mitä tehdä ja mitä ajatella. Sain elokuiselta joogaretriittireissulta kylkiäisenä jooga- ja rentoutusharjoituslevyn, jota nyt yritän taas opetella kuuntelemaan. Ihan siksi, että tunnun tarvitsevan jonkun ulkopuolisen syyn ja käskijän pysähtyäkseni ja keskittyäkseni. Kenties keskittymislihaskin kehittyy, kun sitä puoliväkisin harjoittaa.
Puistattavan tihkusateinen sää roikkuvine pilvineen vallitsee heti ikkunan takana. Vielä eilen illalla ilma oli suotuisa, kylmä ja kipakka, ja olin kävelemässä tutulla hautausmaalla. Pyhäinpäivä ja joulu, kaksi juhlaa, joina vainajia on tapana muistaa konkreettisestikin, ovat järkevästi sijoitetut pimeään vuodenaikaan. Kaunista jälkeä siitä syntyy: laaja, pimeä hautausmaa kuusien keskellä oli kauttaaltaan kynttilöiden täplittämä. Sanoin puolisolle, että sitten kun hän mahdollisesti tulee minua uurnalehtoon muistelemaan pyhäinpäivänä tai jouluna, tuokoon punaisen hautakynttilän.
Hautausmaan kulmassa oli kynttiläautomaatti! Olin hämmästynyt moisesta keksinnöstä. Hetken mielijohteesta ajattelimme, että tästähän voisimme nyt tempaista kynttilän sytytettäväksi isoäideillemme, jotka molemmat kuolivat viimeisen vuoden sisällä, koska alueella oli myös "muualla lepäävien muistelupaikka". Mutta eipä ollut tulitikkuja mukana, huolestuin. Vaan automaatin kyljessä oli teksti: Kynttilän mukana tulee myös tulitikut. Mainio palvelu. Ainoa vika siinä oli se, että automaatti osoittautui tyhjäksi tai muuten vialliseksi, se ei huolinut kolikoitamme.
***
Puoliso sanoi, että minulla on tapana (oikeastaan elämänfilosofiana) ottaa aivan liikaa paineita aivan kaikista asioista ja murehtia loputtomiin erilaisia mahdollisuuksia ja omaa osuuttani tapahtumiin. Onhan se totta. En vain tiedä, kuka oikein olisin, ellen sellaisia paineita ottaisi. Varmaankin järkyttävän itsekäs ja itseeni tyytyväinen ihminen. Parempi ehkä olla murehtivaa ja jankkaavaa sorttia, noin niin kuin toisten ihmisten kannalta kuitenkin.
***
Murehtimisesta puheen ollen, olen öisissä mietiskelyissäni käynyt läpi perjantaista työhaastattelua kerran jos toisenkin ja tuloksena on, että en enää usko tulevani palkatuksi. Tunnen jopa ajoittain käyttäytyneeni tai puhuneeni kuin idiootti. Inhottavaa on ajatella, että jätin itsestäni huonon kuvan, vaikka oikeasti: mitä ihmeen väliä sillä olisi? En vain osaa olla sitäkään kelailematta.
