Minuunkin iskee pari kertaa vuodessa jokin merkillinen eksotiikan kaipuu. Onneksi sen tyydyttäminen ei tälläkään kertaa maksanut kuin muutaman euron: ostin heräteostoksena naapurikunnan marketista granaattiomenan ja söin siitä puolet eilen, puolet tänään. Sen raikkaanmakea maku ja ratiseva suutuntuma ovat suosikkejani, eikä siihen pääse kyllästymään, koska perin harvoin raaskin eksoottisia hedelmiä ostaa.
En tiedä, mistä olin saanut päähäni, että granaattiomena pitäisi syödä kuoresta lusikalla kuin kiivi. Eilisen puolikkaan söin niin, paitsi että työläännyin pian lusikkaan ja aloin kaivella siemenet sormin suuhuni. Lautanen, pöytä ja pöydällä oleva kirkasvalolamppu olivat operaation päätteeksi niin mehuroiskeissa, että olisi voinut luulla pöydällä teurastetun jonkin pienehkön eläimen. Tänään jälkimmäisen puolikkaan kanssa tulin järkiini ja paloittelin sen ihan rohkeasti käsin; se lohkoutui kauniisti hyvin pienillä liikkeillä. Ja kas: ratisevat siemenet olivat saatavilla isoina klimppeinä ja niitä saattoi heitellä suuhunsa hyppysellisen kerrallaan. Mehuroiskeetkin olivat pienemmät. Nyt kun sitten jälkikäteen googlettelin granaattiomenaa, havaitsin, että lohkomallahan se näemmä pitäisikin avata.
Google opetti myös, että tällä roiskivalla möllykällä on paljon positiivisia terveysvaikutuksia. No joo, aikansa kutakin. Seuraavaksi otan pakastimesta mustikoita ja mansikoita.
sunnuntai 5. tammikuuta 2014
perjantai 3. tammikuuta 2014
Lyhyen viikon perjantai
Vaikka kuinka olen ateisti enkä kuulu kirkkoon, niin myönnettäköön: otan auliisti vastaan kirkollisten juhlien suomat arkivapaat, ja pitäisin meteliä, jos ne kirkkoon kuulumattomilta poistettaisiin. Viikko oli lyhyt ja ensi viikkokin on lyhyt. Nykiessäni äsken suihkussa valurautalastuja hiuksistani (takertuvat pirun tiukasti) riemuitsin suuresti siitä tosiasiasta, että edessä on kolme (3) sellaista yötä, jotka saa nukkua rauhassa ja stressaamatta siitä, kuinka monta tuntia ehtii nukkua.
Työpaikalla on meneillään muutoksia. Muutamat niistä olivat positiivisia työntekijän kannalta, ja tuli jo mieleen, että miten tällaisia myönnytyksiä nyt tekevätkään - varmasti vastapainoksi otetaan jotain pois. No, kai se tässä nähdään. Lisäksi konekanta vaihtuu ja omalla osastollani tullaan siirtämään vakiotöitä koneilta toisille läpimenon jouduttamiseksi. Minua ärsytti lievästi, että pomo on kuulemma puhunut tulevasta tehtävienjaosta kaikille muille asianosaisille, muttei minulle. Näille muille on sitten kerrottu minunkin tuleva tehtävänkuvani. Se ei ole erityisen vastuullinen, mutta toisaalta en näinä epärealististen odotusten aikoina todellakaan kaipaa yhtään enempää vastuuta, vaikka sitten palkka pysyisi edelleen pienenä. En juurikaan odota tätä muutosta. Jos vanhat merkit pitävät paikkansa, kaikki käy sekavasti, kukaan ei tiedä selkeästi, mitä tehdä, kysymisestä seuraa vain ivaamista, kun kysyjä ei itse ymmärrä päivänselvää asiaa, ja tulosta odotetaan silti lähes välittömästi.
Olen taas haeskellut erinäisiä työpaikkoja. Mitkään eivät ole olleet aloilta, joille minulla on koulutusta, mutta kaikissa edellytettävät asiat olisin joko osannut tai oppinut nopeasti. Hakemukset eivät ole tuottaneet mitään tulosta. Mahtaako otsassani (tai hakemuksissani) olla jokin kaininmerkki, joka tekee minut kelvottomaksi kaikkiin mahdollisiin töihin, paitsi tähän nykyiseen, johon jostain syystä kelpaan?
Lomaileva teininuoriso oli taas siivonnut huushollin. Olen siitä vilpittömän iloinen. Se, mikä ei ilahduta, on siivouksen osittain kehno laatu. Eteisessä oli edelleen hiekkaa ja keittiössä muruja, ja pölyrätti ei ollut käynyt kaikissa oleellisissa paikoissa. Käyn jatkuvaa sisäistä kamppailua tästä asiasta (no, hieman turhan dramaattisesti sanottu): pitäisikö minun vain kiittää tehdystä työstä, että lasten motivaatio säilyisi, vai pitäisikö antaa kritiikkiä siitä, miten homman lopputulos olisi parempi? Toisaalta ajattelen, että isoilta lapsilta voi jo vaatia itsekritiikkiäkin, samoin kuin oman työn tarkastelua; vain pikkulapset saavat ja tarvitsevat kehuja siitä, että heiluttavat rättiä vähän sinnepäin. Toisaalta muistan, miten ollessani itse teini-iässä äitini ei yleensä kelpuuttanut siivousjälkeäni vaan siivosi itse muka vaivihkaa perässä uudestaan, ja se ketutti minua, eikä ainakaan motivoinut. Eihän tulos kelvannut kuitenkaan. Voihan olla, että olin itsekin huolimaton imuroija ja pölynpyyhkijä, vaikka en asiaa niin muistakaan; päinvastoin muistan olleeni hyvinkin tarkka. Muistikuviini ei kuitenkaan välttämättä ole luottamista. Tässä taannoinhan melskatessani tyttärilleni heidän huoneidensa kaoottisesta tilasta vetosin siihen, että itse olen ollut AINA hyvän järjestyksen ystävä, laittanut tavarat paikalleen ja siivonnut jälkeni. Tyttäret eivät uskoneet, joten soitin vanhemmilleni ja pyysin heitä vahvistamaan tarinani. He eivät sitä tehneet. Lähinnä hihittivät kostonhimoisesti ja kertoivat tarinoita siitä, kuinka minulla oli tapana jättää housuni ovenpieleen ne riisuttuani, kenkäni keskelle eteistä ja epälukuisia vaatekappaleita ja kirjoja pitkin huonettani. Muistini on siis hyvin valikoiva ja tuntuu käyttäneen korjauslakkaa niihin kohtiin, jotka eivät minua miellytä.
Työpaikalla on meneillään muutoksia. Muutamat niistä olivat positiivisia työntekijän kannalta, ja tuli jo mieleen, että miten tällaisia myönnytyksiä nyt tekevätkään - varmasti vastapainoksi otetaan jotain pois. No, kai se tässä nähdään. Lisäksi konekanta vaihtuu ja omalla osastollani tullaan siirtämään vakiotöitä koneilta toisille läpimenon jouduttamiseksi. Minua ärsytti lievästi, että pomo on kuulemma puhunut tulevasta tehtävienjaosta kaikille muille asianosaisille, muttei minulle. Näille muille on sitten kerrottu minunkin tuleva tehtävänkuvani. Se ei ole erityisen vastuullinen, mutta toisaalta en näinä epärealististen odotusten aikoina todellakaan kaipaa yhtään enempää vastuuta, vaikka sitten palkka pysyisi edelleen pienenä. En juurikaan odota tätä muutosta. Jos vanhat merkit pitävät paikkansa, kaikki käy sekavasti, kukaan ei tiedä selkeästi, mitä tehdä, kysymisestä seuraa vain ivaamista, kun kysyjä ei itse ymmärrä päivänselvää asiaa, ja tulosta odotetaan silti lähes välittömästi.
Olen taas haeskellut erinäisiä työpaikkoja. Mitkään eivät ole olleet aloilta, joille minulla on koulutusta, mutta kaikissa edellytettävät asiat olisin joko osannut tai oppinut nopeasti. Hakemukset eivät ole tuottaneet mitään tulosta. Mahtaako otsassani (tai hakemuksissani) olla jokin kaininmerkki, joka tekee minut kelvottomaksi kaikkiin mahdollisiin töihin, paitsi tähän nykyiseen, johon jostain syystä kelpaan?
***
Lomaileva teininuoriso oli taas siivonnut huushollin. Olen siitä vilpittömän iloinen. Se, mikä ei ilahduta, on siivouksen osittain kehno laatu. Eteisessä oli edelleen hiekkaa ja keittiössä muruja, ja pölyrätti ei ollut käynyt kaikissa oleellisissa paikoissa. Käyn jatkuvaa sisäistä kamppailua tästä asiasta (no, hieman turhan dramaattisesti sanottu): pitäisikö minun vain kiittää tehdystä työstä, että lasten motivaatio säilyisi, vai pitäisikö antaa kritiikkiä siitä, miten homman lopputulos olisi parempi? Toisaalta ajattelen, että isoilta lapsilta voi jo vaatia itsekritiikkiäkin, samoin kuin oman työn tarkastelua; vain pikkulapset saavat ja tarvitsevat kehuja siitä, että heiluttavat rättiä vähän sinnepäin. Toisaalta muistan, miten ollessani itse teini-iässä äitini ei yleensä kelpuuttanut siivousjälkeäni vaan siivosi itse muka vaivihkaa perässä uudestaan, ja se ketutti minua, eikä ainakaan motivoinut. Eihän tulos kelvannut kuitenkaan. Voihan olla, että olin itsekin huolimaton imuroija ja pölynpyyhkijä, vaikka en asiaa niin muistakaan; päinvastoin muistan olleeni hyvinkin tarkka. Muistikuviini ei kuitenkaan välttämättä ole luottamista. Tässä taannoinhan melskatessani tyttärilleni heidän huoneidensa kaoottisesta tilasta vetosin siihen, että itse olen ollut AINA hyvän järjestyksen ystävä, laittanut tavarat paikalleen ja siivonnut jälkeni. Tyttäret eivät uskoneet, joten soitin vanhemmilleni ja pyysin heitä vahvistamaan tarinani. He eivät sitä tehneet. Lähinnä hihittivät kostonhimoisesti ja kertoivat tarinoita siitä, kuinka minulla oli tapana jättää housuni ovenpieleen ne riisuttuani, kenkäni keskelle eteistä ja epälukuisia vaatekappaleita ja kirjoja pitkin huonettani. Muistini on siis hyvin valikoiva ja tuntuu käyttäneen korjauslakkaa niihin kohtiin, jotka eivät minua miellytä.
keskiviikko 1. tammikuuta 2014
Ei vuosikatsausta
En viitsi kirjoittaa menneestä vuodesta mihinkään mitään yhteenvetoa, edes päiväkirjaani, koska hyvät asiat muistan halutessani aina, hyviä tekoja en varmaankaan suuremmin tehnyt ja huonot asiat ja teot pyörivät kuitenkin mielessä kutsumattakin.
Otin uuden vuoden vastaan protestihengessä, makasin sängyssä peitto pään yli kiskottuna enkä keikkunut keittiön ikkunassa katselemassa raketteja. En pidä ilotulituksista, varsinkaan jälkeenpäin. Tänään lyhyellä kävelymatkalla kuntosalille näin kaksi räjäytettyä roskista ja epälukuisen määrän ilotulitusroskaa. Myös taloyhtiön pihamaalla. Mikä perkele siinä on, että edes sellaista paikalleenjäävää laatikonmallista jätettä ei viitsitä kerätä pois, kun ruudinsavu hälvenee?
On sovelias vuodenaika ajatella kalentereja. Minussa asuu selittämätön rakkaus maisemakalentereihin, joissa on kaunis ja kuukauteen sovelias suomalainen maisema joka lehdellä. Kuvittelen itseni usein niihin maisemiin mukaan. Kesän kuvissa paistaa aina aurinko, ellei sitten ole kyseessä upea auringonlasku järven taakse. Joulukuusta maaliskuuhun kuvissa on lunta - vahingossakaan tammikuulle ei ole koskaan suomalaisissa kalentereissa laitettu kuvaa tämän tammikuun ensimmäisen päivän kaltaisesta maisemasta kaikkine harmauksineen ja likaisuuksineen. Työpaikalla sain uudeksi seinäkalenterikseni maisemia Baden-Württembergista, ja ne ovat hyvin viehättäviä, mutta kevät tuntuu tulevan meikäläisestä näkökulmasta aika varhain, sillä jo maaliskuun kuvassa on hillittömästi kukkia. Baden-Württemberg on kuitenkin reilusti parempi kuin traktori- ja tyttökalenterit, jotka ovat yleisimpiä vaihtoehtoja metallimiesten ajanmääritykseen. Kotosalla en saanut tahtoani läpi eikä jääkaapin ovessa ole maisemakalenteria, sillä emme löytäneet versiota, jossa olisi palstat kaikille eri perheenjäsenille tai muuten tarpeeksi kirjoitustilaa. Muumikalenterilla oli nämä ominaisuudet.
Katselen usein alkuvuodesta etukäteen maisemakalenterien kuvia. Idealisoitu vuosi, puhtaana edessä. Konkreettinen tapa hahmottaa se, että tulossakin voi olla jotain hyvää ja kaunista, eikä ainoan tunteen tarvitse olla haikeus menneen vuoden suhteen. Tunnen itseni jokseenkin dorkaksi kirjoittaessani jotain tällaista, vaikka se onkin minulle totta.
Vaihdanpa samalla blogin ulkoasua johonkin vähemmän masentavan väriseen. Jospa piristyn itsekin. (Epätodennäköistä, vielä kuukausi vähintään menee kaamostunnelmissa, mikäli vanhat merkit pitävät paikkansa.)
Otin uuden vuoden vastaan protestihengessä, makasin sängyssä peitto pään yli kiskottuna enkä keikkunut keittiön ikkunassa katselemassa raketteja. En pidä ilotulituksista, varsinkaan jälkeenpäin. Tänään lyhyellä kävelymatkalla kuntosalille näin kaksi räjäytettyä roskista ja epälukuisen määrän ilotulitusroskaa. Myös taloyhtiön pihamaalla. Mikä perkele siinä on, että edes sellaista paikalleenjäävää laatikonmallista jätettä ei viitsitä kerätä pois, kun ruudinsavu hälvenee?
On sovelias vuodenaika ajatella kalentereja. Minussa asuu selittämätön rakkaus maisemakalentereihin, joissa on kaunis ja kuukauteen sovelias suomalainen maisema joka lehdellä. Kuvittelen itseni usein niihin maisemiin mukaan. Kesän kuvissa paistaa aina aurinko, ellei sitten ole kyseessä upea auringonlasku järven taakse. Joulukuusta maaliskuuhun kuvissa on lunta - vahingossakaan tammikuulle ei ole koskaan suomalaisissa kalentereissa laitettu kuvaa tämän tammikuun ensimmäisen päivän kaltaisesta maisemasta kaikkine harmauksineen ja likaisuuksineen. Työpaikalla sain uudeksi seinäkalenterikseni maisemia Baden-Württembergista, ja ne ovat hyvin viehättäviä, mutta kevät tuntuu tulevan meikäläisestä näkökulmasta aika varhain, sillä jo maaliskuun kuvassa on hillittömästi kukkia. Baden-Württemberg on kuitenkin reilusti parempi kuin traktori- ja tyttökalenterit, jotka ovat yleisimpiä vaihtoehtoja metallimiesten ajanmääritykseen. Kotosalla en saanut tahtoani läpi eikä jääkaapin ovessa ole maisemakalenteria, sillä emme löytäneet versiota, jossa olisi palstat kaikille eri perheenjäsenille tai muuten tarpeeksi kirjoitustilaa. Muumikalenterilla oli nämä ominaisuudet.
Katselen usein alkuvuodesta etukäteen maisemakalenterien kuvia. Idealisoitu vuosi, puhtaana edessä. Konkreettinen tapa hahmottaa se, että tulossakin voi olla jotain hyvää ja kaunista, eikä ainoan tunteen tarvitse olla haikeus menneen vuoden suhteen. Tunnen itseni jokseenkin dorkaksi kirjoittaessani jotain tällaista, vaikka se onkin minulle totta.
Vaihdanpa samalla blogin ulkoasua johonkin vähemmän masentavan väriseen. Jospa piristyn itsekin. (Epätodennäköistä, vielä kuukausi vähintään menee kaamostunnelmissa, mikäli vanhat merkit pitävät paikkansa.)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)