No niin, olen palannut normaaliin. Heräsin vain lievästi vaivalloisesti kuudelta ja olin jo ennen seitsemää leimannut kellokortin. Työpisteeni oli sekaisin, kuten olin arvannut, mutta mittavälineeni olivat siellä mihin olin ne jättänyt. Ruokatuntiin mennessä tuntui jo aivan siltä, että en ole ollut päivääkään poissa pajalta, vaikka vielä viime viikolla mietin, muistanko enää miten sorvit ja robotit käynnistetään.
Näinä päivinä lukemattomat suomalaiset sanovat tai kirjoittavat palaavansa sorvin ääreen, mutta luultavasti suurin osa heistä ei tee niin konkreettisesti. Missäköhän vaiheessa sorvista on tullut yleisnimitys työpisteille?
Muutaman viikon harkittuani menin tänään paikalliselle kuntosalille ja liityin jäseneksi. Kuntosalilla käyminen on tähän asti ollut yksi niistä asioista, joihin minun ei pitänyt koskaan elämäni varsitiellä ryhtyä. Mitähän oikein tuli tehtyä ja mitä tästäkin seurannee? Ja mikä mahtaa olla seuraava periaate, josta luovun?
maanantai 5. elokuuta 2013
lauantai 3. elokuuta 2013
Naisemme maailmalla
Helsingin Sanomien kolumnissa tänään: Naisten matkatarinat on unohdettu.
No jopas sattui. Sain nimittäin juuri pari tuntia sitten luettua suomalaisen naisen kirjoittaman ja oikein mainion matkakirjan, Pirkko Lindbergin Maailmanmatkan. Hesarin kolumni mainitsee monta mainiota esimerkkiä naisten matkakirjoista, mutta ei juuri tätä; siispä pitää sitä nyt tässä hieman mainostaa.
Pirkko Lindbergistä en etukäteen tiennyt mitään, mutta kirjan luettuani googletus paljasti hänet suomenruotsalaiseksi, vuonna 1942 syntyneeksi kirjailijaksi. Maailmanmatka-teos, alkuperäiseltä nimeltään Tramp, on ilmestynyt 1993, ja matka, josta se kertoo, on tehty vuosina 1990-1991.
Lindberg matkusti yksinään maailman ympäri noin puolessatoista vuodessa - hänen päämääränään oli matkustaa hitaasti, eikä lainkaan lentokoneella. Kirjassa matkaillaan siis busseilla, junilla ja rahti- ja matkustajalaivoilla eri mantereilla ja niiden välillä. Lindberg tapaa matkoillaan vanhoja ystäviään, tuttaviaan ja muita kontaktejaan, joita hänellä toden totta tuntuu olevan runsaasti. Yhteinen nimittäjä näille henkilöille on se, että he ovat jonkinlaisia vaihtoehtoihmisiä, ympäristö- tai poliittisia aktivisteja. Kautta matkakuvauksen on selkeästi havaittavissa tiedostava ja maailmanparannuksellinen henki, enkä tällä lainkaan tarkoita, että kyseessä olisi opettava ja saarnaava tuntu, vaan päinvastoin virkistävä. Tosin monet Lindbergiä matkalla vastaan tulevat ympäristöseikat tuntuivat minusta välillä ylitsepääsemättömän masentavilta - kymmenittäin asioita, joista en ole tiennyt mitään ja joille en yksilönä voi yhtään mitään!
Helsingin Sanomien kolumnisti kirjoittaa naisten matkakertomuksista: "Naisten matkakirjoja ei vaivaa miesten odysseioille usein tyypillinen oman navan tuijottelu ja omassa dekadenssissa kieriskely. Naisten matkakuvauksissa pidetään yleensä silmät auki ulos-, ei sisäänpäin."
En ole niin monia tämän genren teoksia lukenut, että voisin ottaa tähän mitään yleistä kantaa, mutta ainakin Pirkko Lindbergin Maailmanmatkassa se pitää paikkansa. Lindberg kertoo itsestään kovin vähän eikä juuri mainitse matkailun yksityiskohtia, syömistä, juomista ja vessa- ja pesupaikkojen löytymistä. Tarkemmin tulevat kuvatuksi reitin valinnan yksityiskohdat ja jatkoyhteyksien etsiminen. Varsinaisen maisemakuvauksen sijaan hän kuvailee vaikutelmia, aistielämyksiä kaukaisissa paikoissa, ihmisen kokemusta omasta pienuudestaan. Toisaalta kirjassa on myös paljon mainiota kuvausta ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta, junan hyttitovereista, satunnaisista ihmisistä busseissa ja kaupunkien kaduilla.
Hesarin kolumnisti mainitsee, että naisen yksin matkustamista tavataan välillä kauhistella vähän tyyliin "miten uskallat". Pirkko Lindberg kertoo kirjansa loppupuolella, kuinka yksi niistä harvoista kerroista, kun hän matkallaan herätti huomiota passintarkastuksessa, sattui Portsmouthissa Britanniassa. Naispuolinen passintarkastaja alkoi hämmästellä Lindbergin passin leimoja ympäri maailmaa - Argentiinassakin on oltu, hyvänen aika - ja kyseli matkasta, minkä jälkeen tarkastaja paheksui Lindbergiä: jättää nyt lapset ja perhe tuuliajolle ja lähteä kiertämään kulkurina maailmaa!
Kiinnostava kirja, rohkea kirjailija, rohkea matka. Taas yksi niitä kirjoja, jotka saivat minut selaamaan Google Earthia ja ottamaan selvää, miltä oikeastaan näyttää Tulimaassa, Hiroshimassa, Kalifornian punapuumetsissä, pampalla ja muissa paikoissa, joita ei yleensä tule ajatelleeksikaan.
No jopas sattui. Sain nimittäin juuri pari tuntia sitten luettua suomalaisen naisen kirjoittaman ja oikein mainion matkakirjan, Pirkko Lindbergin Maailmanmatkan. Hesarin kolumni mainitsee monta mainiota esimerkkiä naisten matkakirjoista, mutta ei juuri tätä; siispä pitää sitä nyt tässä hieman mainostaa.
Pirkko Lindbergistä en etukäteen tiennyt mitään, mutta kirjan luettuani googletus paljasti hänet suomenruotsalaiseksi, vuonna 1942 syntyneeksi kirjailijaksi. Maailmanmatka-teos, alkuperäiseltä nimeltään Tramp, on ilmestynyt 1993, ja matka, josta se kertoo, on tehty vuosina 1990-1991.
Lindberg matkusti yksinään maailman ympäri noin puolessatoista vuodessa - hänen päämääränään oli matkustaa hitaasti, eikä lainkaan lentokoneella. Kirjassa matkaillaan siis busseilla, junilla ja rahti- ja matkustajalaivoilla eri mantereilla ja niiden välillä. Lindberg tapaa matkoillaan vanhoja ystäviään, tuttaviaan ja muita kontaktejaan, joita hänellä toden totta tuntuu olevan runsaasti. Yhteinen nimittäjä näille henkilöille on se, että he ovat jonkinlaisia vaihtoehtoihmisiä, ympäristö- tai poliittisia aktivisteja. Kautta matkakuvauksen on selkeästi havaittavissa tiedostava ja maailmanparannuksellinen henki, enkä tällä lainkaan tarkoita, että kyseessä olisi opettava ja saarnaava tuntu, vaan päinvastoin virkistävä. Tosin monet Lindbergiä matkalla vastaan tulevat ympäristöseikat tuntuivat minusta välillä ylitsepääsemättömän masentavilta - kymmenittäin asioita, joista en ole tiennyt mitään ja joille en yksilönä voi yhtään mitään!
Helsingin Sanomien kolumnisti kirjoittaa naisten matkakertomuksista: "Naisten matkakirjoja ei vaivaa miesten odysseioille usein tyypillinen oman navan tuijottelu ja omassa dekadenssissa kieriskely. Naisten matkakuvauksissa pidetään yleensä silmät auki ulos-, ei sisäänpäin."
En ole niin monia tämän genren teoksia lukenut, että voisin ottaa tähän mitään yleistä kantaa, mutta ainakin Pirkko Lindbergin Maailmanmatkassa se pitää paikkansa. Lindberg kertoo itsestään kovin vähän eikä juuri mainitse matkailun yksityiskohtia, syömistä, juomista ja vessa- ja pesupaikkojen löytymistä. Tarkemmin tulevat kuvatuksi reitin valinnan yksityiskohdat ja jatkoyhteyksien etsiminen. Varsinaisen maisemakuvauksen sijaan hän kuvailee vaikutelmia, aistielämyksiä kaukaisissa paikoissa, ihmisen kokemusta omasta pienuudestaan. Toisaalta kirjassa on myös paljon mainiota kuvausta ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta, junan hyttitovereista, satunnaisista ihmisistä busseissa ja kaupunkien kaduilla.
Hesarin kolumnisti mainitsee, että naisen yksin matkustamista tavataan välillä kauhistella vähän tyyliin "miten uskallat". Pirkko Lindberg kertoo kirjansa loppupuolella, kuinka yksi niistä harvoista kerroista, kun hän matkallaan herätti huomiota passintarkastuksessa, sattui Portsmouthissa Britanniassa. Naispuolinen passintarkastaja alkoi hämmästellä Lindbergin passin leimoja ympäri maailmaa - Argentiinassakin on oltu, hyvänen aika - ja kyseli matkasta, minkä jälkeen tarkastaja paheksui Lindbergiä: jättää nyt lapset ja perhe tuuliajolle ja lähteä kiertämään kulkurina maailmaa!
Kiinnostava kirja, rohkea kirjailija, rohkea matka. Taas yksi niitä kirjoja, jotka saivat minut selaamaan Google Earthia ja ottamaan selvää, miltä oikeastaan näyttää Tulimaassa, Hiroshimassa, Kalifornian punapuumetsissä, pampalla ja muissa paikoissa, joita ei yleensä tule ajatelleeksikaan.
torstai 1. elokuuta 2013
Lopun edellä
Kummallisen kohtalonomaisesti sitä tulee suhtauduttua kesäloman loppumiseen. Ikään kuin se olisi jokin vedenjakaja, jota ennen pitäisi ehtiä tehdä kaikenlaista. Ikään kuin aika loppuisi siihen ja kosminen kello pysähtyisi tai ainakin aloittaisi uuden kierroksen. Hohhoijaa. Yritän muistaa, että maanantaina palaan taas normaalitilaan. Pidinpä siitä tai en, normaalitilaa on se, että vietän työpaikalla vähintään 8,5 tuntia päivässä, syön ruokatunnilla ruokani mahdollisimman nopeasti, jotta ehtisin hieman istuskella ja lukea kirjaakin, sekä vilkuilen kelloa iltapäivästä että joko-tästä-kohta-voisi-lähteä-kotiin. Kesä jatkuu kuitenkin. Elokuu on vielä kesäkuukausi, eikö vaikka? Työpäivän jälkeen voi edelleen käydä uimassa ja marjassa. Viikonloppuisin voi lojua sängyssä tai nousta aikaisin pesemään mattoja (sikäli kun ei sada). Eikö niin? EIKÖ NIIN? (Yritän tässä vain pistää itseni ruotuun.)
No, olen ehkä itselleni armollisempi tänä vuonna kuin viime vuonna. Ei ole huvittanut enää enempää marjastaa, joten en ole käynyt. En ole saanut mattoja pestyksi, ehkä ne ehtii myöhemminkin. En ole saanut keskeneräisiä käsitöitäni valmiiksi, mutta onneksi se ei haittaa ketään, ei edes itseäni, koska ei niitä kukaan odota. Olen sen sijaan ollut rauhallinen ja tyyni ja nukkunut hyvin. Ja lukenut ison pinon kirjoja.
Eilen pyöräilimme täältä lähiöstä keskustan liepeille. Näimme monia sellaisia paikkoja, joissa emme ole ennen käyneet, vaikka olemme asuneet täällä 18 vuotta. Polkupyörä on hyvä keksintö.
Yritin näyttää puolisolle alkukesästä rantakalliosta bongaamani kaiverretun Edvard-nimen. Sitä ei löytynyt enää, vaikka varmasti olin samassa paikassa. Keksimme ilmiölle useita selityksiä, kuten sen, että nimi on luultavasti tolkienmaisesti nähtävissä vain tietyn kuunvaiheen aikana. En ehkä enää koskaan näe Edvardia.
 | |
| Tätä mieltä on Korkeasaaren berberiapina. |
***
Eilen pyöräilimme täältä lähiöstä keskustan liepeille. Näimme monia sellaisia paikkoja, joissa emme ole ennen käyneet, vaikka olemme asuneet täällä 18 vuotta. Polkupyörä on hyvä keksintö.
Yritin näyttää puolisolle alkukesästä rantakalliosta bongaamani kaiverretun Edvard-nimen. Sitä ei löytynyt enää, vaikka varmasti olin samassa paikassa. Keksimme ilmiölle useita selityksiä, kuten sen, että nimi on luultavasti tolkienmaisesti nähtävissä vain tietyn kuunvaiheen aikana. En ehkä enää koskaan näe Edvardia.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)