Veeti

Vakituinen teatteriseuralaiseni tytär 2 ja minä näimme eilen Työväenteatterin musikaalin Desirèe. Tytär on erinomaista teatteriseuraa, innostuu helposti ja kommentoi jälkeenpäin älykkäästi (jos nyt hieman saa omaansa kehua). Katsomo oli eilen hämmästyksemme vain kolmen neljäsosan verran täynnä. Missä ihmiset olivat? Eihän näytelmä ole mennyt kuin kolmisen viikkoa.

Tytär piti kovasti, minusta esitys oli hieman tyhjänpäiväinen. Värimaailma sattui silmiin äitelänmakeine pastellisävyineen ja monet repliikit kuulostivat teennäisiltä. Tuntui, että tämä versio on tehty kevyemmäksi ja pakkohuvittavammaksi kuin mitä tarina voisi olla, ja on ehkä joskus ollut. Toisaalta myönnän, että mielentilani ei sallinut minun heittäytyä kunnolla tarinaan; toisaalta näytelmästä kertoo ehkä jotain se, että se ei pysty tempaisemaan romantiikannälkäistä ja yleensä musikaaleja rakastavaa katsojaa täysin mukaansa.

Parasta oli pääosan Veeti Kallio. Ääni, karisma ja kohtaukset ilman paitaa. Sanoin jo illalla tytär 2:lle, että tulen näkemään Veetistä eroottista unta yöllä (tytär kommentoi tyypilliseen tapaansa "oooKEI äiti..."), ja niinhän kävikin.

Samasevväliä

Luin ameriikanmailla kirjoitettua self-help -opusta, jossa oli muun muassa simppeleitä neuvoja tilanteisiin, joissa jokin asia vaivaa vaivaamasta päästyään - lähinnä siis menneet asiat, joille ei mitään voi. Yksi neuvo oli minulle ennestään tuttu: laita ranteeseesi kuminauha, jota räpsäytät aina, kun ei-toivotut ajatukset valtaavat mielen. Toinen ohje: sano itsellesi kolme kertaa, nuo maagiset kolme kertaa: "It doesn't matter, it doesn't matter, it doesn't matter." Tampereeksi voisi varmaan sanoa "samasevväliä", kuten äijät konepajalla aina pruukasivat sanoa.

Samasevväliä.
Samasevväliä.
Samasevväliä.

Enpä tiedä, onko tästä apua. 

Lähden teatteriin.

Kirottua

Kävin asioilla. Palatessani huomasin, että talomme ulkoseinään rapun oven viereen on joku kirjoittanut aronianmarjan mehulla: "MOI! JOS LUET TÄTÄ, OLET KIROTTU!"

Tunnenkin sopivasti olevani kirottu. Kaikesta yrittämisestä ja Mikko Alatalosta huolimatta minun on tunnustettava tosiasia: olen sekaisin kuin seinäkello. Ahdistunut, surullinen, masentunut. Enkä tunne tällä hetkellä kykeneväni tekemään asialle juuri mitään.

Joku on ehkä joskus lukenut postaukseni yhteyden lonkeroista. Tällä hetkellä lonkeroni on leikattu juuria myöten poikki ja pelkään, ettei uusia enää kasva. Olen etäällä kaikista, puolisostakin, mikä on harvinaista. Olen yksin sisäavaruudessani.