Karvat pystyssä

Maailmassa on paljon sietämättömiä asioita, ja yksi niistä on tämä: kun joutuu kuuntelemaan, kuinka ihmiset katsovat elokuvaa, jota pitävät epäuskottavana ja kornina. Perhana, pakkoko sitä on katsoa, jos koko ajan kommentoidaan ääneen kaikkia juonen typeryyksiä ja naurettavuuksia? Jos katsotaan elokuvaa, niin kannattaisi edes yrittää eläytyä siihen maailmaan. Jos ei voi, niin sitten ei pidä katsoa. Niin. Elämä on liian lyhyt huonojen leffojen katseluun.

Vielä sietämättömämpää tosin on se, jos itse pitää jostain elokuvasta kovasti ja eläytyy siihen kyynelet silmissä, ja sitten yllättäen vieressä oleva kaveri kommentoi jotain mielestään naurettavaa yksityiskohtaa. Siinä tuntuu, että itselläkään ei ole oikeutta kyseisestä tuotoksesta pitää.

Vuosi vuodelta

Tytär 1 sai peruskoulunsa päätökseen. Tässä tilanteessa vanhempienkin pitää vääntäytyä vielä koululle kevätjuhliin, vaikka yläasteikäisten kanssa koulun juhlat useimmiten ovatkin äideiltä ja isiltä kiellettyä vyöhykettä.

Viiden luokallisen todistusten jako salissa vei tasan puoli tuntia, katsoin kellosta. Olen aina tuntenut oloni epämukavaksi koulun juhlissa. Niiden ohjelma on useimmiten pitkäpiimäistä ja yleisöä on niin paljon, että alkaa ahdistaa heti, jos mieleen tulee ajatella varauloskäynneille pääsemistä. Koska olen viettänyt kohtalaisen paljon aikaa koulun tiloissa ihan työnkin puolesta, juhlasalit (liikuntasalit) eivät herätä minussa yleviä tunteita. En liikuttunut tässäkään tilaisuudessa, jännitin ainoastaan pysyvätkö tyttären sukat ylhäällä, kun hän menee eteen hakemaan todistustaan. Lauloin suvivirttä kuin herkkämielinen ateisti ainakin.

Tai no, ihan ohjelman loppuminuuteilla sain itkun kurkkuuni asti. Opettajien kuoro lauloi vanhan kappaleen Nuoruus on seikkailu; se sai jämerän ja kyynisen kuoreni rakoilemaan. Olen tässä miettinyt sitäkin, johtuuko juhlainhoni osittain siitä, etten haluaisi missään nimessä liikuttua julkisella paikalla.

Tyttäret aloittivat täten kesälomansa, tytär 2 hihkuen ja hyppien mutta tytär 1 hieman vakavana: ei enää samaa lähikoulua, ei enää luokkatovereita, joista osa on jo ekaluokalta asti tuttuja. Tytär 1:n rispaantuneet nailonit heitimme jo kotimatkalla roskikseen. Eivät lunastaneet lupaustaan stay up-sukat.

Mekkoeinari

Tyttäret valmistautuivat aamulla koulun viimeisten päivien juhlallisuuksiin hössäämällä nailonsukkineen ja puseroineen edestakaisin. Kumpikin päätti esiintyä hameessa, toinen jopa hyvin lyhyessä. Siinä sitten kiitollisuutta pukkasi heti aamusta mieleen: tässäkin on asia, jossa tyttäristäni tulee paremmin onnistuneita kuin itse olen. Heille on täysin luontevaa pukeutua sekä supernaisellisesti että käytännöllisesti, jopa poikamaisesti. Molempi parempi.

Meinaan kun minulla on aina ollut vähän ongelmia hameiden kanssa, ja mekkojenkin. Olin sillä lailla poikatyttö, että tajusin jo varhain etten näytä kovin tyttömäiseltä ja aloin pukeutua sen mukaan. Ala-asteella taisin vielä neljännellä esiintyä kevätjuhlassa mekossa, kun äiti käski, mutta kuvasta huomaan sen olleen virhe. Näytän alaikäiseltä drag queenilta lyhyessä tukassani ja perusmurjottavassa ilmeessäni. Vaikka muistan kyllä pitäneeni kyseistä hempeää pastellisävyistä mekkoa oikein nättinä.

Olen monesti kysyttäessä sanonut, että tunnen oloni hameessa suunnilleen yhtä mukavaksi kuin keskiverto suomalainen heteromies. Hameen kanssa kun "pitää" olla vieläpä korkokengät. Jotenkin tämä yhdistelmä saa minut pelkäämään, että petokseni paljastuu ja epänaisellisuuteni on kaiken kansan nähtävillä. Että olen vähän niin kuin naamiaisasussa ja pian kaikki huomaavat, että olen oikeasti Tuhkimon ruma siskopuoli tai muu kurpitsa. Sitä fiilistä olen vuosikaudet karttanut pukeutumalla lähes pelkästään housuihin, myös ylioppilasjuhlassani.

No, keski-ikä on tuonut mukanaan suuremman liikkumavapauden ja kehtaamisen. Nykyään omistan juhlamekon sekä myös kesäkretongin (nansoa). Ja ajattelen, että eipä siitä ihmisten silmät säry jos näkevät minun pääni yhdistettynä mekkoon pukeutuneeseen vartaloon. Joskus ihan jopa tieten tahtoen "pukeudun naiseksi". Mutta on se kuulkaa hankalaa se korkokengillä kävely, kun on tottunut harppomaan kädet taskussa etukumarassa.