Kuljeskellessani Sokoksella nappasin esittelijältä leipämaistiaisia. Siinä sitten tuli vääränmakuisesta limpusta mieleen nämä käytössäni jo vuosikausia olleet sisäsyntyiset säännöt:
Ruisleipä ei saa olla makeaa. Siinä ei saa olla imelyyttä perunasta eikä muustakaan epämääräisestä, vaan sen on oltava kunnon hapanta ja ruokaisaa leipää. Eikä mitään ihme hedelmäsattumia, niin kuin Virossa joskus.
Hedelmiä ja muita makeita makuja ei saa sotkea lämpimiin ruokiin. Ei edes broilerikastikkeisiin, vaikka joku sellaisen tavan on joskus valitettavasti keksinytkin. Poikkeuksena on pizza, jossa ananas on sallittu. Persikka on toki pizzassakin kauhistus.
Ylipäätään mikään ruoka, jota syödään nälän tyydyttämiseksi, ei saa olla millään lailla makeaa.
Olen aina ollut kiihkeästi kaikenlaisten karkkien, suklaan ja muiden herkkujen perään, mutta vanhemmiten sietokykyni on huomattavasti laskenut. En kykene enää syömään suklaalevystä kuin muutaman rivin kerrallaan - nuorena olen useammankin kerran syönyt koko Fazerin sinisen yhdeltä istumalta. En syö enää lainkaan makeutettuja jugurtteja tai rahkoja, koska ne ovat suussani aivan liian imeliä. (Suklaavanukkaita syön. Ei tässä mitään logiikkaa välttämättä ole.)
Viikonlopuksi ostin uutta Fazerin suklaata, jossa on seassa popcornia. Suolaista popcornia. Näin päin yhdistäminen on suuni mielestä siis ok: makeaksi tarkoitetussa eineessä saa kernaasti olla myös suolainen maku.
***
Viikolle tuli turhan nihkeästi työtunteja. Palkkapussi jää laihaksi. Onneksi esimiehenämme toiminut henkilö otti loppujen lopuksi ohjat käsiinsä ja alkoi antaa meille selkeitä ohjeita ja reunaehtoja työajoista. Tänäänkin sai tehdä viisi tuntia, sitten kotiin. Sanoin esimiehelle, että arvostan sitä, että hän otti asiaan selkeän kannan ja ilmaisee sen myös.
Tyttäret ovat matkoilla. On mukavaa olla aikuisten kesken, mutta välillä tulee mieleen, että millaista se elämä sitten oikein on, kun lapset aikuistuvat ja itsenäistyvät. Hiljaista ainakin. Tekemistä on vähemmän. Puolison kanssa pitää keksiä paljon uutta juttelemista.
Hankalan ihmisen kirjoihin pääsemiseksi ei aina tarvita paljoa. Joskus riittää, että on se, joka kysyy asiat toistenkin puolesta. Usein riittää ihan sekin, että kysyy selventäviä kysymyksiä niin kauan, että ymmärtää, ja pyytää selkeitä ja yksiselitteisiä ohjeita.
Kolmas viikko työpaikalla, edelleenkin työtä on vähän ja täysiä päiviä ei tehdä. Kun kävi selväksi, että tästäkään päivästä ei tule täyttä, esimiehen sijainen sanoi vastaukseksi kyselyymme, että älkää nyt ennen kahta lähtekö, kahden tai puoli kolmen aikaan. Ja jatkoi, että jos askaretta on jäljellä, niin saa olla pidempäänkin. Minusta tämä ohje oli rasittavan epämääräinen. Juuri olimme viime viikolla saaneet perille toiveemme varsinaiselle esimiehelle: pyysimme, että päivittäinen lopetusaika annettaisiin meille "ylhäältä päin", eikä sitä tarvitsisi itse pähkäillä. Jos me, suorittavan työn yksinkertaiset tekijät, käymme keskenämme miettimään, minkä verran töitä tänään sopii tehdä, on siinä sitten niin monta mieltä kuin miestäkin (ja naista).
Mielestäni siis esimiehen, ja esimiehen tehtäviä hoitavan, olisi järkevintä ja helpointa vain rohjeta tehdä asiasta päätös per päivä. Esimerkiksi että tänään lopetetaan klo 14. Tai että tänään teette sen verran töitä että työajanseurannassa on 6 tuntia ja sitten kotiin. Jälkimmäinen vaihtoehtokin olisi minusta suotava, sikäli kun ei haluta lyödä lukkoon kaikille samaa työhöntuloaikaa.
Puhuin aiheesta joidenkin työkavereiden kanssa ja ymmärsin monen olevan samaa mieltä. Minähän se sitten tilanteen tullen päädyin suuni avaamaan ja pyytämään, että ohje olisi selkeä. Ja jälleen kerran näin selvästi esimiehen (sijaisen) kasvoista ja eleistä, että ei olisi pitänyt moista pyytää. Ja kuulemma "ei sitä voi etukäteen tietää minkä verran minäkin päivänä työtä on". No, enhän minä sitä ajanutkaan takaa! Sanoin selkeästi, että toivoimme vain jokaisena päivänä erikseen selkeää tuntimäärää siinä vaiheessa, kun päivän työsatsi on käynyt selville.
Minulle käy usein näin. Mielestäni yritän aina esittää asiani asiallisesti, hymyssä suin tai ainakin positiivisen näköisenä. Toki minulla on tapana jatkaa, kunnes saan vastauksen, siis omasta mielestäni tunnen asian selvinneen. Taidan siis olla perusasetuksiltani sellainen tyyppi, jota pidetään vastarannankiiskenä vaikka se ei ole edes tarkoitus. Hohhoijaa. Minä, joka olen arka ja kiltti kuin kissanpentu.
Onhan tietysti totta, että suhtaudun ohjeisiin ja sääntöihin niin kuin opettajilla on tapana: yksinkertainen ja yksiselitteinen ohje on minusta ehdoton tilanteisiin, jossa kyse ei ole luovasta työstä ja uuden innovoimisesta. Ja myöskin: ohjeen antajan olisi hyvä varmistaa, että kaikki ymmärsivät ohjeen samalla tavalla. Nytkin tässä työaikatilanteessa tulee varmasti käymään niin, että kiltit ja tunnolliset lähtevät silloin kun on ehdotettu/mainittu/epämääräisesti ohimennen sanottu, ja loput tekevät täysiä päiviä säästelemättä työtä muille. Ellei nyt sitten tapahdu käänteentekeviä ja työmäärä lisäänny räjähdysmäisesti heti huomenna. Tai (vielä epätodennäköisemmin): ellei esimiehen sijainen ymmärrä mitä tarkoitin ja tarkoitimme.
Olin eilen Tampere-talolla, jossa soitti suosikkini The Ukulele Orchestra of Great Britain. Keikka oli lähes, ellei sitten viimeistä paikkaa myöten, loppuunmyyty. Mielestäni ihan syystäkin - nämä tyypit tarjoavat mainion shown. The Ukulele Orchestra pukeutuu esiintyessään mustiin, ainoana väripilkkuna taisi eilen olla toisella naissoittajalla päässä ollut punainen huivi. He istuvat loivassa kaaressa tuoleillaan, juttelevat välispiikkeinä itseäänvähätteleviä juttujaan, viljelevät sanaleikkejä ja ovat härnäävinään toisiaan, ja seuraavassa hetkessä räväyttävät kahdeksasta ukulelestaan milloin minkäkin tutun kappaleen. Tampere-talossa kuultiin muun muassa Lady Gagan Born this way (solistina lauloi yli viisikymppinen mies), Talking Headsin Psycho Killer (ehdoton suosikkini! mielettömän kaunista, jos nyt tuosta kappaleesta voi niin sanoa) ja se yksi Kraftverkin vanha kappale, jonka nimeä en nyt muista. Encorena ukulelistit soittivat vielä Finlandia-hymnin. Siinä vaiheessa käsiäni jo kihelmöi taputtamisesta ja sitten vielä melkein kyyneleitä pukkasi silmiin. Jössis sentään. Minulla oli hauskaa. Yksi asia kyllä häiritsi visuaalista ilmettä Tampere-talossa. Lavan "taustakuvaksi", miksi sitä nyt sanotaankaan, oli heijastettu sellainen vanhoista elokuvateattereistakin tuttu liikkuva ja muuttuva systeemi. Se muistutti liikkuessaan violetteja tai punertavia aivoja. Pysähtyessään se näytti kirjavalta peräaukolta. Olisi suoraan sanoen ollut parempi, jos tausta olisi ollut vain musta.
***
Lisäys vielä: Löytyy näitä ukuleletyyppejä Youtubestakin...
