Vasco da Gama

Olen siinä flunssan ikuisen kiertokulun vaiheessa, jossa päässä on enemmän kellanvihertävää eritettä kuin oikeita ajatuksia. Paljonpuhuttu alkoholinkäyttölakkonikin kaatui perjantaina. Sattui nimittäin niin, että ystäväni tuli kylään mukanaan puolen litran pullo rommia lääkkeeksi kurkkukipuun. Hän toi ajattelevaisesti pullon kotiini sanomalehteen käärittynä, kuulemma siksi, ettei maineeni kärsisi vahinkoa taloyhtiön muiden asukkaiden silmissä.

Noin yleisesti ottaen tunnen olevani vähän surkeassa jamassa, enkä pelkästään fyysisesti.

Heräsin muuten keskellä yötä siihen, että nauroin ääneen. Olin nähnyt unta, jossa kerrottiin hyvä juttu. Yösydännä sitten niistin puoliunessa nenääni ja nauroin vatsalihakset krampissa, mahdollisimman hiljaa, etten herättäisi perhettä. Vasta aamulla muistin ja tajusin, että unen hyvä vitsi ei edes ollut lainkaan hyvä. Se oli hölmö sanaleikki liittyen portugalilaiseen löytöretkeilijään Vasco da Gamaan.

***

Luin viikolla mainion kirjan Black Swan Green, kirjoittanut David Mitchell. Fiktio- ja autofiktiouniversumi on toki täynnä nuorten miesten kipeitä kasvutarinoita ennestäänkin, mutta tämä on mielestäni poikkeuksellisen vahva ja hyvä. Kirjan nimi viittaa pieneen kylään, jossa päähenkilö elää teinivuosiaan 80-luvun alun Britanniassa. Kuten niin monet muutkin kasvutarinaromaanit, Black Swan Greenkin kertoo yhdestä vuodesta päähenkilö Jasonin ja hänen perheensä elämässä. Jason on kuin nuoruuden suosikkini Adrian Molen synkempi serkku. Lähes kaikki samat elementit ovat läsnä: runojen kirjoittaminen, oman erilaisuuden kokeminen, kiusatuksi joutuminen, ongelmat kotona, 80-luvun Englanti Thatchereineen ja Falklandin sotineen. Jasonin tarina ei kuitenkaan ole komedia. Teinipojan elämän synkkyys ja epätoivoisuus on välillä tuskallisenkin todentuntuista. Koulukiusaamistarinana Black Swan Green on nykyäänkin ajankohtainen. Minuun sattui välillä fyysisesti, kun luin Jasonin luovimisesta kiusaajien lomassa - hänen täytyy välillä miettiä jokaista sanaansa, jokaista elettään, kaikkea tekemistään, ettei mikään vain antaisi aihetta syrjimiselle.

Paremman puutteessa

Ensin putosi mieliala ja työnhakuhenki jonnekin humuskerroksen alle. Sitten tuli ylähuuleen tyypillinen hormonifinni, joka kaukaa katsottuna näyttää hitlerviiksiltä. Siunatuksi lopuksi havaitsin yöllä saaneeni flunssan ja valvoin pari tuntia kurkkukipuineni. Hesarin Fingerpori näemmä päivittyy (ainakin viime yönä) jo viimeistään kello kolmen maissa. Minun ajatukseni eivät tunnu päivittyvän siihenkään aikaan.

Isälläni on tapana sanoa kaikkien tartuntatautien ja vaivojen tulevan joko uimahallin saunasta tai järveltä. Siis tähän tyyliin: "Mist sie nyt oot tuollasen yskän saanu?" -"Järveltä!" Tämän flunssani voinee hyvällä syyllä sanoa todellakin tulleen uimahallin saunasta, sillä kävin uimahallissa eilen.

Katselin netissä erään tutun kuvia lemmikkichinchilloistaan. Ne näyttivät minusta peilin vääristämiltä kaniineilta tai vaihtoehtoisesti oravan ja huvipuistohattaran risteymiltä.

Kävin eilen paikallisten kauppapuotien yhteisessä "telttatapahtumassa", jokaisen alkusyksyn riesassa jossa ollaan myyvinään hyvää tavaraa halvalla ja siinä sivussa tukitaan kulmakunnan liikenne totaalisesti. Yleensä kierrän tapahtuman mahdollisimman kaukaa, mutta tänä vuonna ei ollut tarpeeksi hyvää selitystä: tytär 1 tarvitsi tuulitakin, teltassa sellaisia myytiin 15 eurolla ja minullahan on työttömänä aikaa. Aina positiivinen tytär sanoi hilpeästi: "No onhan tää tällaista äiti-tytär -laatuaikaa!" Ensin pyrimme telttaan sisään väärästä ovesta, mutta turski järjestyksenvalvoja sysäsi meidät kohti oikeaa kiertorataa. Teltta oli hikinen ja kuhisi ihmisiä. Mikä helevetti se tällaisissa tapahtumissa on? Miksi ihmiset kuljeskelevat etsimässä Lisää Tavaraa? Kun halvalla saa. Löysimme sitten mainostetut takit, tytär sovitti, havaitsimme, että takki on tehty Kiinassa ja sen voi pestä vain kolmessakympissä, otimme pinosta takkipakkauksen ja menimme jonoon. Monen kymmenen metrin jonoon. Joka jakautui kolmeksi kassojen lähestyessä. Päädyimme keskimmäiseen jonoon, siihen ainoaan, jossa alkoi välittömästi tämän jälkeen olla ongelmia korttimaksamisen kanssa. Jono jumitti ja jumitti. Ampiaisia pörräsi ympärillämme. Kaksi viereistä jonoa vetivät kuin siimaa, mutta piruko niiden perälle enää lähtisi vartin jonotettuaan?

Lopulta maksoimme ostoksen (käteisellä), emme huolineet muovikassia ja pullahdimme joukon mukana teltasta ulos. Tytär 1 mainitsi, että hänen mielestään kiroilen nykyään aika paljon. Vannoin, etten tule enää vastaaviin tapahtumiin. Vannoin sen entistä äänekkäämmin tänä aamuna, kun havaitsin, että viikonlopun aikana teltan viereisellä lavalla esiintyy Frederik.

Lähes vilpitön pyyntö

Rakas Kosminen Ylimmäinen Kirjailija,

en tietääkseni elä samassa todellisuudessa kanssasi, toisin sanoen en koe sinun olevan olemassa. Jos nyt kuitenkin sattuisi niin, että olisinkin erehtynyt tässä asiassa, niin voisitko mitenkään ajatella korjaavasi yhden seikan elämäni juonenkulussa? Sopisiko, että tyylilaji vaihtuisi? Että korjaisit elämäni narraation sellaiseksi optimistishenkiseksi romaaniksi? Tiedäthän, sellaiseksi, jossa päähenkilö (vaikken ole ihan varma olenko edes päähenkilö) löytää vaikeuksien jälkeen lahjakkuutensa, sen jonkin asian, jossa hän on parempi kuin keskinkertainen, ehkä jopa erinomaisen hyvä. Tämän salatun lahjansa turvin päähenkilö sitten solahtaa omalle paikalleen maailmassa. Sellaiset kirjat kun ovat niin erinomaisen lohdullisia ja terapeuttisia lukea. Että jos mitenkään sopisi, voisinko vaihtaa sellaisen tarinan henkilöksi?

Tällaista muutosta kunnioittavimmin toivoo Sylvi.
Aamen.