Kävin yksinäni elokuvissa. Olen nähnyt kovasti kehuttavan filmiä 45 vuotta, ja kyllähän sen nyt katsoi. Vallankin, kun pitää ylipäätään lähes kaikesta englantilaisesta. Olen kyllä kuullut tästä elokuvasta mainittavan senkin, että katsoja ajattelee lopussa "mikä sitä muijaa oikein vaivaa", mutta minä en ajatellut niin. Minusta elokuva kertoi aivan pätevästi siitä, kun jokin asia vaivaa tavattomasti ja saa katsomaan kaikkea mennyttäkin uudelta kantilta, mutta tietää, että ei oikeastaan ole järkevää ja kohtuullista ottaa asiaa esille. Kun vaivaava asia on olemassa, kuin kivensiru ajatuksien myllyssä, ja sitä on pakko ajatella, vaikka se olisi kuinka pikkumaista.
Päähenkilöt olivat hyvin uskottavia vanhanpuoleisena avioparina. Sekä olemukseltaan että vuorovaikutukseltaan. Aviomies etenkin sai sympatiani puolelleen - sellainen hieman höpsön vaikutelman antava, vaimonsa huolehdittavaksi jättäytyvä kumara sänkileuka, jossa kuitenkin on teräksinen ja suorapuheinen vivahteensa.
Taas kyllä harmitti elokuvateatterissa se, että en ole enää sillä tavalla innostuva kuin nuorena. Kun eivät nuo leffat enää tempaise mukaansa. Omia asioitani ajattelin melkein koko ajan tausta-ajona, enkä eläytynyt. Hitto.
sunnuntai 3. tammikuuta 2016
lauantai 2. tammikuuta 2016
Mindful eating
Paistoin viimeiset lehtitaikinalevyt joulutortuiksi. Olin jo hotaisemassa niistä kaksi kitaani samalla kun luen Amos Ozin kirjaa, mutta sitten muistin, että voisihan sitä keskittyä oikeastaan siihen syömiseen ja kahvin juomiseenkin. Ettei ruumis söisi torttua ja henki lentelisi jossain 50-luvun Jerusalemissa.
Kahvin nuuskimista siis. Katselua: väri on maitokahvinruskea, miten yllättävää. Lisää määrätietoista sekoittelua, jotta sokeripala sulaisi. Kahvi tuoksuu. Keittiössä haisee myös palaneelle, koska mutteripannusta kiehahti melkoinen loraus hellalle. Kahvia suuhun. Sopivan kuumaa, sopivan makeaa. Puruja tuntuu menneen sekaan, siilautuvat hampaisiin. Sitten torttu käteen. Rasvainen ja pehmeä sormituntuma. Tuoksu rasvainen ja luumuinen. Suutuntuma rasvainen ja sokerinen, unelmanlehtevä, sopivan taikinainenkin. Ihanasti mössäytyy suussa. Kahvia perään. Toinen torttu, pieni suupala kerrallaan, mainitsinko jo, että rasvainen? Kahvia väliin. Ikkunasta vetää, reisiä palelee. Ulkona jonkun auto valittaa haikeasti iu iu iu iu, eikä käynnisty. Pyykkikone kuulostaa haluavan ulos kävelylle. Loput kahvit. Puruja suussa entistä enemmän. Sokeripalan jämät jäävät kupin pohjaan.
No, oli kai se ihan kivaa noinkin.
Näin viime kesänä otetun valokuvan itsestäni ja siskostani. Minun oli hetken aikaa vaikea olla varma, kumpi kuvan blondeista olin minä ja kumpi sisko. Ällistyttävää. Mehän olemme toki aivan erinäköiset. Paitsi että molemmilla on samantapaiset silmälasit, iso nenänkolvi, samalla lailla ryppyinen otsa, jakaus samalla puolella päätä, samalla lailla ylituuheat kulmakarvat, samanlaiset nelikulmaiset leukaperät. Mutta siis muuten toki aivan erinäköiset. Sisko on nimittäin kolme senttiä pidempi ja hänen silmänsä ovat siniset, minun kukertavat, ts. epämääräisen ruskeat. Niin että tietenkin olemme aivan erinäköiset, eikä meistä millään huomaa, että olemme sisaruksia...
En nyt sitten viitsi edes alkaa ajatella sitä, että me molemmat näytämme hyvin samalta kuin äitimme näytti 25 vuotta sitten.
Kahvin nuuskimista siis. Katselua: väri on maitokahvinruskea, miten yllättävää. Lisää määrätietoista sekoittelua, jotta sokeripala sulaisi. Kahvi tuoksuu. Keittiössä haisee myös palaneelle, koska mutteripannusta kiehahti melkoinen loraus hellalle. Kahvia suuhun. Sopivan kuumaa, sopivan makeaa. Puruja tuntuu menneen sekaan, siilautuvat hampaisiin. Sitten torttu käteen. Rasvainen ja pehmeä sormituntuma. Tuoksu rasvainen ja luumuinen. Suutuntuma rasvainen ja sokerinen, unelmanlehtevä, sopivan taikinainenkin. Ihanasti mössäytyy suussa. Kahvia perään. Toinen torttu, pieni suupala kerrallaan, mainitsinko jo, että rasvainen? Kahvia väliin. Ikkunasta vetää, reisiä palelee. Ulkona jonkun auto valittaa haikeasti iu iu iu iu, eikä käynnisty. Pyykkikone kuulostaa haluavan ulos kävelylle. Loput kahvit. Puruja suussa entistä enemmän. Sokeripalan jämät jäävät kupin pohjaan.
No, oli kai se ihan kivaa noinkin.
***
Näin viime kesänä otetun valokuvan itsestäni ja siskostani. Minun oli hetken aikaa vaikea olla varma, kumpi kuvan blondeista olin minä ja kumpi sisko. Ällistyttävää. Mehän olemme toki aivan erinäköiset. Paitsi että molemmilla on samantapaiset silmälasit, iso nenänkolvi, samalla lailla ryppyinen otsa, jakaus samalla puolella päätä, samalla lailla ylituuheat kulmakarvat, samanlaiset nelikulmaiset leukaperät. Mutta siis muuten toki aivan erinäköiset. Sisko on nimittäin kolme senttiä pidempi ja hänen silmänsä ovat siniset, minun kukertavat, ts. epämääräisen ruskeat. Niin että tietenkin olemme aivan erinäköiset, eikä meistä millään huomaa, että olemme sisaruksia...
En nyt sitten viitsi edes alkaa ajatella sitä, että me molemmat näytämme hyvin samalta kuin äitimme näytti 25 vuotta sitten.
perjantai 1. tammikuuta 2016
Mistä alkaisin?
Samassa kerroksessa asuvat pahanhajuiset asukkaat muuttivat pois.
Downton Abbeyssä Edithin sulhanen-in-spe järjesti suuren eleen ja kertoi, kuinka ei voi kuvitella elämää ilman Edithiä; miehet eivät tee sellaista muualla kuin fiktiivisissä tuotoksissa, ja siksi niiden tuotosten katseleminen/lukeminen tuntuu kyynikosta joskus veemäiseltä.
Breaking Cat News jää näemmä tauolle, koska piirtäjä muuttaa Kaliforniaan.
En usko tänäkään vuonna tulevani yhtään paremmaksi ihmiseksi, vaikka olenkin taas tehnyt itseni kehittämiseen liittyviä päätöksiä.
Ajattelin tänään: Vaikka jokainen on vastuussa omista tunteistaan ja vain niistä, tätä ajatusta voi joskus käyttää kierosti hyväkseen. Jotkut tekevät toiselle väärin, loukkaavat ja satuttavat, ja sitten sanovat, että eivät he mitään tuollaista tarkoittaneet, tunteesi ovat väärässä. Siinä sitä sitten jää vastuuseen omista tunteistaan ja saa kaiken kukkuraksi ankaran syyllisyyden taakan siitä, että tuntee tarvetta syyttää vähän sitä toistakin osapuolta ja toivoo tämän jotenkin tulevan vastaan. Monimutkaista on elämä. Luulen, että pitäisi muuttaa erakoksi jonnekin tunturin taakse.
Downton Abbeyssä Edithin sulhanen-in-spe järjesti suuren eleen ja kertoi, kuinka ei voi kuvitella elämää ilman Edithiä; miehet eivät tee sellaista muualla kuin fiktiivisissä tuotoksissa, ja siksi niiden tuotosten katseleminen/lukeminen tuntuu kyynikosta joskus veemäiseltä.
Breaking Cat News jää näemmä tauolle, koska piirtäjä muuttaa Kaliforniaan.
En usko tänäkään vuonna tulevani yhtään paremmaksi ihmiseksi, vaikka olenkin taas tehnyt itseni kehittämiseen liittyviä päätöksiä.
Ajattelin tänään: Vaikka jokainen on vastuussa omista tunteistaan ja vain niistä, tätä ajatusta voi joskus käyttää kierosti hyväkseen. Jotkut tekevät toiselle väärin, loukkaavat ja satuttavat, ja sitten sanovat, että eivät he mitään tuollaista tarkoittaneet, tunteesi ovat väärässä. Siinä sitä sitten jää vastuuseen omista tunteistaan ja saa kaiken kukkuraksi ankaran syyllisyyden taakan siitä, että tuntee tarvetta syyttää vähän sitä toistakin osapuolta ja toivoo tämän jotenkin tulevan vastaan. Monimutkaista on elämä. Luulen, että pitäisi muuttaa erakoksi jonnekin tunturin taakse.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)