Koska astangatuntia ei sattunut sopivaan aikaan tälle vapaapäivälleni, menin kundaliinijoogaan. Se ei ollut juuri lainkaan fyysistä toimintaa tällä kertaa, mikä harmitti; kroppani jäi kaipaamaan astangaa. Tunnin lopuksi oli kuitenkin gongirentoutus, mikä oli minulle uutta. Maattiin normaaliin tapaan loppurentoutuksessa, mutta taustalla ohjaaja humautteli jättimäistä gongia. Ensin hiljaa, sitten niin kovaa, että ääni vaimensi kaiken ajatteluni. Sitten taas hiljempaa, ja kovempaa. Ovelasti tuo tuntui samalta kuin ulkoilu hyvin tuulisella säällä, josta olen aina pitänyt: kohiseva ja kumajava voimakas ääni huuhtoo ajatukseni puhtaaksi.
Vein itseni lounaalle, vaikkei oikeastaan ollut ruokahaluakaan. Lounaspaikassa näin sattumalta kuitenkin työkaverin, ja hänen kanssaan kerroimme anekdootteja viimeaikaisista työtilanteista ja nauraa kätkätimme niille. Se oli vähintään yhtä puhdistavaa kuin kundaliinijooga. Chakrat varmaan aukenivat, tai jotain.
Ostin kauppahallista kahden kämmeneni kokoisen munkkipossun ja söin sen. Ei tehnyt edes tiukkaa.
Ps. Pahoittelen tätä taustan vekslailua. Yritän löytää sellaista värin ja kuvion yhdistelmää, joka ei näyttäisi jo muutaman tunnin jälkeen silmissäni rumalta ja raastavalta.
torstai 10. joulukuuta 2015
keskiviikko 9. joulukuuta 2015
Ei hyvin
Tuntuu, että olen koko ajan töissä tai valmistelemassa töihin lähtöä tai menossa nukkumaan töistä väsähtäneenä. Paljonko vuodenvaihteeseen taas olikaan aikaa, 22 päivää? Ehkä jaksan sen verran.
Väsyneenä asiakaspalvelutyössä sormet alkavat sohlata ja vaihtorahojen kanssa menee ikuisuus. Tippuilevat kolikot käsistä, vieläpä. Kuitin tunkeminen pussiin on sitä vaikeampaa mitä myöhempi ilta on, puhumattakaan paketoimisesta. Kieli alkaa sammaltaa niillä paikkeilla kun vuoro on kestänyt kuusi tuntia. Eilen myin Mylly-pelin ja luonnollisesti kertaalleen siinä höpistessäni lipsautin, että pylly-peli.
Mutta tilinauha tuli. Tienahommaksi tämä nyt sentään on ihan ok. Ei hyvä, muttei katastrofaalinenkaan.
Samat tilapäiset toimistohommat, joissa vietin viime kevään, tulivat hakuun. Viimevuotisiin työntekijöihin otettiin yhteyttä ja kysyttiin kiinnostusta. Ja kysyttiin myös, kelpaako nollasopimus, sillä tänä vuonna suurin osa työntekijöistä palkataan sellaiselle, ja vain osalle taataan nipinnapin kokoaikaiseksi laskettava viikkotuntimäärä. Minä vastasin, että olen käytettävissä, mutta nollasopimus ei käy, ei todellakaan. Lisäsin vielä, että minä olin siinä työssä sen verran hyvä, että minut kannattaa palkata kokoaikaiseksikin. (Ja vähän hirvistelin rohkeuttani viestin lähetettyäni. Mutta mitään menetettävää ei oikeastaan taaskaan ole - en kykene rahallisesti enkä henkisesti olemaan "tarvittaessa töihin kutsuttava".)
Masennuksen ja ahdistuksen suhteen en osaa enkä uskalla oikein sanoa. Ylöspäin menossa? Ehkä välillä. Ja välillä lohduttoman syvässä montussa, jonka seiniltä valuu savea niskaan. Eikä siihen tarvita paljon, vain muisto, kamala uni, jokin pieni epäonnistuminen, jonkun ikävä kommentti. Pienestä lähtee ja kauan kestää. Henkinen suojakuoreni on kuin saippuakupla, se ei oikeasti suojaa eikä estä mitään.
Väsyneenä asiakaspalvelutyössä sormet alkavat sohlata ja vaihtorahojen kanssa menee ikuisuus. Tippuilevat kolikot käsistä, vieläpä. Kuitin tunkeminen pussiin on sitä vaikeampaa mitä myöhempi ilta on, puhumattakaan paketoimisesta. Kieli alkaa sammaltaa niillä paikkeilla kun vuoro on kestänyt kuusi tuntia. Eilen myin Mylly-pelin ja luonnollisesti kertaalleen siinä höpistessäni lipsautin, että pylly-peli.
Mutta tilinauha tuli. Tienahommaksi tämä nyt sentään on ihan ok. Ei hyvä, muttei katastrofaalinenkaan.
***
Samat tilapäiset toimistohommat, joissa vietin viime kevään, tulivat hakuun. Viimevuotisiin työntekijöihin otettiin yhteyttä ja kysyttiin kiinnostusta. Ja kysyttiin myös, kelpaako nollasopimus, sillä tänä vuonna suurin osa työntekijöistä palkataan sellaiselle, ja vain osalle taataan nipinnapin kokoaikaiseksi laskettava viikkotuntimäärä. Minä vastasin, että olen käytettävissä, mutta nollasopimus ei käy, ei todellakaan. Lisäsin vielä, että minä olin siinä työssä sen verran hyvä, että minut kannattaa palkata kokoaikaiseksikin. (Ja vähän hirvistelin rohkeuttani viestin lähetettyäni. Mutta mitään menetettävää ei oikeastaan taaskaan ole - en kykene rahallisesti enkä henkisesti olemaan "tarvittaessa töihin kutsuttava".)
***
Masennuksen ja ahdistuksen suhteen en osaa enkä uskalla oikein sanoa. Ylöspäin menossa? Ehkä välillä. Ja välillä lohduttoman syvässä montussa, jonka seiniltä valuu savea niskaan. Eikä siihen tarvita paljon, vain muisto, kamala uni, jokin pieni epäonnistuminen, jonkun ikävä kommentti. Pienestä lähtee ja kauan kestää. Henkinen suojakuoreni on kuin saippuakupla, se ei oikeasti suojaa eikä estä mitään.
sunnuntai 6. joulukuuta 2015
Pimeä
Ulkona on pimeää, sisällä on pimeää, pääni sisällä on pimeää. Yritän kuitenkin. Käyn sitkeästi töissä, sillä kyllähän sitä nyt puolitoista kuukautta kestää vaikka hirressä, vai mitä? Hymyilen, teitittelen, sanon päivää, sanon näkemiin, myyn joulutilpehööriä, postikortteja, eikö niitä joulumerkkejä enää tosiaan ole, missä teillä on se Remeksen uusin? Laitetaanko muovipussiin? Laitetaanko joulupakettiin? Voinko mä mennä nyt tauolle vai onko joku muu menossa? Ja kaiken taustalla ostoskeskuksen ärsyttävän lyhyt soittolista, jonka ansiosta kuulen jokaisena työpäivänä vähintään neljästi Uptown Girlin ja sen John Lennonin ällöttävän joulupiisin.
Tytär 2 vietti viikon keskisessä Euroopassa ja palasi ehjänä, vaikkakin nuhaisena, kotiin. Tytär 1 odottaa joulua, huudattaa jouluradiota, laskee päiviä loman alkuun eikä suostu käyttämään sateenvarjoa surkeimmallakaan säällä. Puolisolla on ristinään minut. Ei ole herkkua hänelläkään.
Tytär 2 on yllättäen oppinut soittamaan pianoa! Hänen on täytynyt harjoitella hurjasti meidän huomaamattamme. Hän on oikeasti ällistyttävän hyvä - jos nyt taas omaansa saa kehua. Onhan hän pikkuvekarasta asti rimputellut Aaronin pianokoulua ja muuta sellaista isänsä opastuksella, mutta nyt on otettu suuri edistysaskel ja soitto on todella alkanut kuulostaa mainiolta, tulkintaakin mukana. Aina ne hämmästyttävät nuo jälkeläiset.
Leivoimme piparkakkuja, kuten itsenäisyyspäiväämme kuuluu. Muistan, miten herttaista oli silloin, kun tytärten nenät ylsivät suunnilleen keittiön tason reunan korkeudelle. Tai en nyt tiedä, aika lienee kullannut muistot. Jokaisena piparinleivontakertana minä olen perinteisesti kireä ja kärttyisä. Pitäähän sitä kaikenlaisia turvaa tuottavia rutiinielementtejä perhe-elämässä olla.
Tytär 2 vietti viikon keskisessä Euroopassa ja palasi ehjänä, vaikkakin nuhaisena, kotiin. Tytär 1 odottaa joulua, huudattaa jouluradiota, laskee päiviä loman alkuun eikä suostu käyttämään sateenvarjoa surkeimmallakaan säällä. Puolisolla on ristinään minut. Ei ole herkkua hänelläkään.
Tytär 2 on yllättäen oppinut soittamaan pianoa! Hänen on täytynyt harjoitella hurjasti meidän huomaamattamme. Hän on oikeasti ällistyttävän hyvä - jos nyt taas omaansa saa kehua. Onhan hän pikkuvekarasta asti rimputellut Aaronin pianokoulua ja muuta sellaista isänsä opastuksella, mutta nyt on otettu suuri edistysaskel ja soitto on todella alkanut kuulostaa mainiolta, tulkintaakin mukana. Aina ne hämmästyttävät nuo jälkeläiset.
Leivoimme piparkakkuja, kuten itsenäisyyspäiväämme kuuluu. Muistan, miten herttaista oli silloin, kun tytärten nenät ylsivät suunnilleen keittiön tason reunan korkeudelle. Tai en nyt tiedä, aika lienee kullannut muistot. Jokaisena piparinleivontakertana minä olen perinteisesti kireä ja kärttyisä. Pitäähän sitä kaikenlaisia turvaa tuottavia rutiinielementtejä perhe-elämässä olla.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)