Päiväunia joka päivä ja kaikkea mahdollista kaloripitoista ruokaa, siinäpä resepti, jolla tunnun saavan pyhistä mahdollisimman rentoutuneen olon irti. Kai sitä vielä tänään illalla voisi ottaa pikku lasillisen viiniä? Vaikka onkin maanantai? Voihan?
Edellisestä remonttiprojektistani toipuminen on päässyt hyvään vaiheeseen kestettyään noin kaksi vuotta, joten nyt uskallan jo suunnitella seuraavaa. Viikon sisällä aion saada maalatuksi Pikkuvessan, eli tytärten käytössä olevan mukavuuslaitoksen, seinät. Kunnianhimoinen suunnitelma sikäli, että en ole aikaisemmin maalannut mitään sellaista, mikä jäisi näkyville vaan vain sutinut pohjamaalia tapetin alle. Kätevyyttä vaativiin hommiin minulla ei ole mitään luontaisia taipumuksia, mutta yrittää pitää vaan. Pikkuvessan ominaisuuksiin kuuluvat hyvin kapea kaapin ja nurkan välinen rako, jonka maalaaminen tulee olemaan vähintäänkin mielenkiintoista, sekä pienenpieni pinta-ala, minkä takia on tarkkaan mietittävä, millaisen apuvälineen päällä missäkin kohdassa mahtuu seisomaan.
Kun aloin helmikuussa puhua tästä maalaushommelista, puoliso esitti sarjan kärsiviä ilmeitä ja asentoja. Hän traumatisoitui minua pahemmin toissakevään tapetointisessiosta. Lupasin, että maalaukseen hänen ei tarvitse puuttua millään lailla, sen kuin sohvalla makoilee. Paitsi että jos nyt valokatkaisijan kannen ja ovilistat irrottaisi, siinä häntä tarvitaan.
***
Kai nyt jo kevät on? Keväästä tuntuu tulevan kevyt olo, sellainen vaaleanharmaan kevyt. Että ei oikein ajatuksetkaan päähän tartu.
Tyttäret kaikkosivat taas extreme-olosuhteisiin koko pääsiäiseksi. Olin jo etukäteen äidillisen huolissani siitä, palelevatko he teltassa öisin, osaavatko he pakata tarpeeksi kuivia ja lämpimiä vaatteita (eivät, kuten sittemmin kävi ilmi) ja miten he jaksavat taas tiistaina herätä kouluun nukuttuaan juuri niin vähän kuin partioreissuilla yleensä nukutaan.
Koska oli joutilasta aikaa ja koska emme olleet koskaan käyneet Raumalla, lähdimme käymään Raumalla. Kaupunki oli pitkäperjantaisen hiljainen ja mukulakivikaduilla näkyi ihmisiä hyvin harvakseltaan. Se saattoi johtua osittain siitä, että satuimme paikalle samaan aikaan, kun Lukko pelasi Tapparaa vastaan. Raumalla paikallisen lätkäjoukkueen kannatus oli hämmästyttävän näkyvää: lähes jokaisen liikkeen ikkunassa oli #tiedän2015 -juliste (emme tietenkään manselaisina olleet moisesta teemasta aiemmin kuulleetkaan) ja lyhtypylväisiin ja ovenkahvoihin oli kiedottu sinikeltaiset muovinauhat. Mietimme, olisimmeko saaneet ravintolassa turpaan, jos jommalla kummalla meistä olisi ollut Tappara-kaulahuivi.
Tamperelaisuus ei onneksi näy naamasta eikä meillä kummallakaan edes kuulu puheesta. Löysimme Vanhan Rauman sokkelosta ravintolan, joka oli ehkä tyyris mutta jonka ruoka oli erinomaista. Tungosta ei ollut ja palvelu oli tyylikästä.
Lämpötilat eivät suosineet visiittiämme ja nenäni on vielä tänäänkin kylmästä punainen. Kävelimme silti urheasti ristiin rastiin Vanhan Rauman alueen. Kuvittelin itseäni asumaan milloin mihinkin herttaiseen puutalopihapiiriin. Alueen asukkaat tuntuvat olevan tunnollisia somistajia, sillä lähes joka talossa oli nähtävillä erilaisia kauniita esineitä ja asetelmia ikkunalaudoilla. Mahtaako paikallinen julkisivulautakunta edellyttää, että maailmanperintökohteessa asuttaessa pidetään huolta siitä, että turisteille on viehkeää katsottavaa tarjolla?
Pyhän Ristin kirkko jäi näkemättä sisäpuolelta, koska osuimme sen luo vain muutamia minuutteja ovien sulkemisajan jälkeen. No, ajattelimme, että mennään sitten aamulla käymään siellä kun ei mihinkään ole kiire. Menemättähän se jäi. Iltamyöhällä tyttäret lähettivät keskeltä metsää viestiä, että voisitteko tulla lauantaina tuomaan kuivia vaatteita ja kumisaappaat. Minä olin lobannut kumisaappaiden mukaanottamisen puolesta tarmokkaasti jo pakkaamisvaiheessa, mutta kun ei: vaelluskengät ovat kuulemma ennenkin riittäneet. Palasimme sitten ajoissa Tampereelle ja puoliso pakkasi tarpeelliset kamat autoon ja lähti huolehtivan isukin tavoin huoltamaan vettynyttä jälkikasvuaan. Onnistuin estämään itseäni olemasta niin v-mainen, että olisin laittanut saapaskassiin lapun, jossa lukee "mitäs minä sanoin".
Olen tehnyt töitä, saanut niskani järkyttävään jumiin ja nukkunut huonosti, ei välttämättä tässä järjestyksessä. Kun on koko ajan väsynyt, onhan siinä sekin hyvä puoli, että pienetkin asiat naurattavat. Tällä viikolla on naurattanut esimerkiksi väärin kirjoitettu kuolinpesä eli kuolionpesä sekä se, kun hillitty ja naisellinen työtoveri huokasi taukohuoneessa hiljaisuuden keskellä äkkiarvaamatta "Olispa pizzaa ja kaljaa".
Mutta asiaan, provosoituahan sitä piti. Tai ärtyä. Sari Helin kirjoitti Ylen sivuilla mielestäni rumasti ja vieläpä aiheesta, josta on melko turha kirjoitella. En haluaisi olla ylipainoinen lapsi, jonka silmiin tuo otsikko ja teksti sattuvat. Mikä siinä on, että kansanterveydellisiin syihin vetoamalla ihmisten ulkonäköä saa mediassa kommentoida vaikka kuinka ikävillä sanoilla? Ja todellakin: MIKSI lasten (ja aikuisten) ylipainosta kirjoitetaan niin jumalattoman paljon ja usein? Silläkö se katoaa, että sitä kauhistellaan? Ajattelevatko kirjoittajat tosiaan, että kun he saavat terävän juttunsa viiltävine kuvauksineen julki, sitä juttua lukevat ylipainoiset tuntevat välittömästi valaistuvansa, tajuavat vasta silloin olevansa lihavia ja alkavat syödä terveellisesti?
Ylipainon kauhistelujutut keräävät aina satapäin kommentteja, lähes pelkästään niiltä, jotka suureen ääneen komppaavat ja kertovat järkyttäviä tarinoita siitä, mitä naapurin lapset syövät. Jotkut luettelevat, mitä kaikkea epäterveellistä ovat nähneet ruokakaupassa Kaikkien Muiden ostoskärryissä. Elämys on täydellinen, kun he vielä samaan syssyyn selostavat, kuinka terveellisesti itse syövät ja kuinka ainakaan heidän lapsensa eivät koskaan saa mitään sokerista syötävää saati juotavaa. Tällainen on niin järjetöntä, että päätäni vihloo. Liittoudutaan yhteiseen rintamaan, johon pääsevät ne, joilla ei ole omansa tai lastensa ruokavalion ja painon kanssa mitään huolta. Nehän ovat Ne Toiset, jotka pilaavat katukuvan ja kansanterveyden. Onnitelkaa siinä nyt itseänne ja toisianne ja tehkää selväksi, että ylipaino-ongelmalle pitäisi tehdä jotain kiireesti. Mieluiten kieltää lihavilta kaikki sokeri ja lisätä koululiikuntaa kymmenellä viikkotunnilla.
Ei sitä ylipaino-ongelmaa ratkaista sillä, että jauhetaan netissä suureen ääneen toisten huonoista tottumuksista. Ei sitä ratkaista ylhäältä alaspäin. Jokainen on itse vastuussa omista syömisistään ja aikuiset jossain määrin jälkikasvunsa syömisistä, ja itsehän jokainen kilonsakin kantaa. Kunkin on päätettävä niistä asioista, joihin itsellä on vaikutusvaltaa. Toisten elämiä on ihan turha sorkkia ja kommentoida. Niin.
