Salasanaraivo

Voi helvetin helvetti ja kaikki pikkuperkeleet siihen päälle! Että olen kypsä kaikkiin tämän maailman SALASANOIHIN ja KÄYTTÄJÄTUNNUKSIIN! Yritin tässä katsoa tytärten kouluasioita Helmi-reissuvihkosta mutta selain ei muista salasanaa. Sitä varten minä aina laitan sen prikan ruutuun "muista salasana" ettei itseni tarvitsisi! Niin!

Joka jumalan paikkaan saa aina olla keksimässä käyttäjätunnuksia ja salasanoja. Sitten ohjelmat valittavat, että huono on salasanasi, laita siihen jotain erikoismerkkejä joita et ikimaailmassa muista. Omasta mielestäni salasanani ovat kyllä aika kryptisiä jo ennestäänkin, eivät siis suinkaan syntymäpäiviä, merkitseviä sanoja tahi 12345, mutta eihän tietokoneille mikään riitä!  Sitten kun lopulta keksii kelpaavan rimpsun, niin sitä ei kuitenkaan tule kirjoittaneeksi kynällä ja paperilla johonkin saatavilla olevaan paikkaan ylös KOSKA SEN PITÄISI OLLA SALAINEN, JUMALAUTA! Eikä sitä keski-ikäinen muija millään muista pariakymmentä eri salasanaa ja pinkoodinhirvitystä kuitenkaan. Yrittää muttei muista! Ei vaikka kiduttamalla tapettaisiin. Ja sitten kun noissa vähemmän merkityksellisissä paikoissa, kuten nyt reissuvihkossa ja erilaisilla harrastussivustoilla käskee selaimen muistaa salasanan, niin eikö sekin juutas sen unohda! Ja tietysti nimenomaan silloin kun itse on kaikkein avuttomimmassa tilassa ja blondeimmillaan.

Minun pitäisi kehittää taas kerran  jokin ihka uusi käyttäjätunnus ja salasana, että saisin tekstinkäsittelyohjelman omalle koneelleni. Tämä asia on viivästynyt jo kuukauden pelkästään siitä syystä, että minä, yleensä aikaansaava ja asiat hoitava ihminen, olen kehittänyt niin suuren mentaalisen tukoksen sille aivojen alueelle, joka suostuu keksimään merkityksettömiä mutta silti merkityksellisiä numero- ja kirjainyhdistelmiä ja painamaan niitä mieleen pysyvähkösti.

No juu juu, tiedän että ne tallennetut salasanat löytyvät tuolta jostain, en ikinä muista tarkkaan mistä, mutta puoliso viimeistään (kunhan herää) onnistunee ne minulle kaivamaan. Mutta helkkari että korpeaa. Ihmisläheistä teknologiaa, my ass. Miten ne eivät nuo suuren maailman viisaat voisi kehittää sitä sormenjälkiin perustuvaa tunnistusjuttua vähän pikaisemmin tälle henkilökohtaisellekin käyttäjätasolle?

Toisen päivän itseanalyysi

Pelkään, että alan olla aivan liian tottunut siihen, ettei aamuisin ole kiire mihinkään. No, helmikuussa toivottavasti taas on, jonkin aikaa.

Näennäisen toimettomien päivieni päätteeksi puoliso kysyy kotiin tultuaan usein, mitä olen tehnyt. Kun vastaan jotain siihen suuntaan, että imuroinut, pessyt vessoja, pessyt pyykkiä tai muuten vain järjestellyt asioita, puoliso yleensä sanoo:"Mikset sä tee koskaan mitään kivaa?"

Tänään puen sanoiksi, miksi en tee enemmän "mitään kivaa". 

1. Minulla ei ole tällä hetkellä (eikä aikuisiällä ole ollut ollenkaan, oikeastaan) sellaista intohimon kohdetta, jonka tekemiseen uppoutuisin niin, että kotityöt ja arkinen elinympäristön kohentaminen voisi unohtua ja jäädä syrjään.
2. Minulla on paljonkin asioita, joiden tekemisestä nautin, mutta ne ovat niin pieniä ja turhia ja niistä saatava nautinto loppujen lopuksi niin mietoa, että en osaa keskittyä niihin, jos minulla on velvollisuuksia suorittamatta. Ytimissäni on hyvin, hyvin syvällä käsky "ensin työ, sitten huvi". En osaa antautua vaikkapa lukemiselle tai kirjoittamiselle, jos taustalla möllöttää jokin ikävähkö askare, joka pitäisi tehdä. Varsinkaan nyt, kun palkkatyötä ei ole ja kun tunnen ensisijaiseksi velvollisuudekseni kodinhoidon.

Feeling stupid, feeling small.

Uusi

Päivämäärän muuttuminen tammikuun ensimmäiseksi tasan kahdeltatoista yöllä on näin vanhemmiten lakannut olemasta millään lailla mystinen tahi kohottava tapahtuma. Australiassakin olivat oleilleet vuodessa 2015 jo tuntikaupalla, ennen kuin suomalaiset pääsivät perille. Keskiyön tietoisena boikotoijana tungin siis korvatulpat korviini ja nukuin sikeästi tykistökeskityksestä huolimatta. Heräsin neljän maissa yleiseen levottomuuteen, ja silloinkin vielä joku vajakki ammuskeli rakettejaan. Nukuin päättäväisesti yhdeksään.

Sen verran olen valtavirran mukana kulkija, että kalenterivuoden taitekohta on minullekin sopiva päivä tehdä ryhtiliikkeitä hyvinvointini eteen. Olen syönyt niin paljon liharuokia viimeisen parin viikon aikana, että tunnen olevani hautausmaa; lisäksi suklaapitoisuuteni on jo jonkin aikaa ollut huolestuttavan korkea. Näitä pyrin siis vähentämään tästä alkaen. Koska tämä päivä on siihen yhtä hyvä kuin mikä tahansa muukin. Ja koska kokemuksesta tiedän alkavani voida fyysisesti vähemmän tukkoisesti, kun vähennän lihan- ja sokerinsyöntiä.

***

Luin vanhoja naistenlehtiä ja yhdestä niistä pomppasi silmille juttu siitä, miten ei pidäkään oikeasti olla itselleen armollinen, vaikka sitä joka tuutista nykyään toitotetaan, vaan on parempi vaatia itseltään asioita. Toisaalla taas näin kolumnin, jossa kerrottiin, kuinka tietoiseen läsnäoloon pyrkiminen tekee ihmisen hulluksi ja kuinka joskus on vain parempi suorittaa arkiset askareet autopilotilla. Tällaiset ilmiöiden vastailmiöt (ja niiden vastailmiöt, et cetera) hämmästyttävät minua. Mihin tuollaisia artikkeleita tarvitaan? Kulkeeko keskuudessamme muka paljonkin ihmisiä, joilla on taipumusta äärilaitoihin ja ylilyönteihin vaikkapa nyt mindfulnessissa tai itsensä armahtamisessa? Ei kai kukaan sentään noudata mitään uudisfilosofiaa, elämäntyyliä tai oppia niin kirjaimellisesti, että se olisi kaikennielevää? Keskitiellähän tässä kaikki luovitaan. Ajatteleva ihminen tietää kyllä itse, ainakin pienen tutkistelun jälkeen, milloin hänen on tarpeen vaatia itseltään enemmän ja kiristää ohjaksia, ja milloin taas hellittää ja armahtaa, jäädä hengittämään vihreän teen tuoksua keskittyneesti. Herttinen aika sentään.