Muru

Lähes päivittäin kysyn itseltäni merkityksellisen kysymyksen: Missä vaiheessa teinit älyävät, että omat jäljet keittiön pöydältä pitää siivota itse, ja mielellään heti syömisen jälkeen? Miksi on niin vaikeaa hoksata, että murut eivät pyyhkiydy itsekseen pöydältä eivätkä astiat lennähdä tiskiin?

Vastaan itselleni: Missä vaiheessa itse opin siivoamaan jälkeni? Silloin, kun muutin lapsuudenkodistani opiskelijakämppään.

Ei tänään

Päivät lopsahtelevat eteenpäin ihan tuosta vain kuin kuivatut luumut ja koko ajan on maanantai. Niin tänäänkin. Puhelin ei soinut aamulla joten tälle päivälle ei kukaan kaipaa sijaista. Minkään sisällä olevan työhakemukseni eräpäivä ei ole tänään eikä tällä viikolla. Mitään ei tapahdu tänään.

Tarvitsen työpaikan, noin yleensä, ollakseni järjellisempi ihminen. Pelkään alkavani höpsähtää vapaa-ajan paljoudessa: kun aikaa on, en saakaan läheskään niin paljon asioita tehtyä kuin ollessani vakituinen työläinen. Kun lähtee töihin ja pääsee käyntiin heti aamusta, vauhti kantaa hyvin iltaan asti. Ainakin alkuviikon ajan. Torstaina ja perjantaina on jo eri juttu, silloin työläinen tekee vain välttämättömimmän jaksaakseen raahautua viikonloppuun.

Koti on nyt hiljainen ja hämärä, ja minun. Muut ovat töissä ja koulussa. Heidän mielestään lorvailussani on hyvätkin puolensa: heidän kotityöosuutensa on vajunut minimiin.

Kävin viikonloppuna puolison kanssa sienessä ja se oli oikeastaan hyvinkin hauskaa. Metsä oli juuri sopivan viileä ja hiljainen. Samoiltuamme jonkin aikaa tyhjin toimin hoksasin kaatuneen koivun vieressä ison rykelmän kantarelleja. Kyykistyin niitä poimimaan ja saman tien havaitsin jo jonkin aikaa kävelleeni suppilovahveroiden päällä. Ovat, peijakkaat, hyviä sulautumaan taustaansa. Saalis oli siis kastikkeen verran kantarelleja ja monta litraa suppilovahveroita. Olin innoissani kuin tryffelisika ja leikkasin huomaamattani peukalonkin auki sieniveitsellä. Sienikastikkeesta en kyllä pidä edelleenkään, muistin sen sunnuntaina muljutellessani kantarellinpalasia suussani ja ajatellessani räkää ja etanoita. Muulle perheelle sienet onneksi maistuvat paremmin. Kaikki ilmainen ruoka on iloinen asia...

Viikonloput ja koko perheen yhteiset riennot eivät yleensä suju koko aikaa kovinkaan harmonisesti. Tyttäret ränkkäävät ja ärsyttävät toisiaan kaikin mahdollisin tavoin ja vinkuvat sitten apua, kun toinen on suuttunut ja räjähtänyt. Tätä jatkuu joskus lähes loputtomalta tuntuvan ajan. Välillä (useinkin) jompi kumpi meistä kypsistä, tasapainoisista vanhemmistakin tulee vedetyksi mukaan. Kertaalleen viikonloppuna suunnittelinkin jo perheeni vuokraamista lääketieteellisiin tarkoituksiin: jos joku kärsii liian alhaisesta verenpaineesta, viettäköön aikaa puolisoni ja kahden tyttäreni seurassa ja jopa alkaa paine nousta.

Instant-opettajana

Olin taas äkkitöissä. Tämänkertainen koulu oli aineelliselta olemukseltaan siisti, oikeastaan merkillisen siisti teini-ikäisten määrään nähden, ja hyvin varustettu. Sijaistettava opettaja oli tehnyt pienen mapillisen vakio-ohjeita, jotka sijainen sai kansliasta lainaksi. Järjestelyt toimivat kuin kello. Pidin tunnit melkoisella improvisaatiomeiningillä, sillä luokkien edellisten tuntien ohjelmasta saamani tiedot olivat hataria. Osasin käyttää luokan tietokonetta, mutta dokumenttikameraa en. No, kirjoitin taululle, niin kuin olen tottunut tekemään. Ehkä jo seuraavassa paikassa opin kameran käytön.

Suhteellisen anonyymiuteni turvin paljastan tässä, että törmäsin mielestäni varsin omituiseen opetuskäytäntöön tällä keikalla. Oppilaat puhuivat leimoista ja hupitunneista; minä kysyin, mitä ne hupitunnit olivat. Kuulemma jos luokka käyttäytyy hyvin tunnilla, tunnista saa leiman johonkin kirjanpitoon. Kun koossa on kymmenen leimaa, pidetään tunti, jolla tehdään jotain oppilaiden valitsemaa, viimeksi kuulemma oli katsottu elokuvaa. No, myönnän, että tietoni jäivät yksipuolisiksi ja hatariksi, mutta rohkenen silti paheksua käytäntöä. Ensinnäkin, eikö hyvä käytös ja kaikkinainen älämölön välttäminen oppitunnilla ja koulussa ylipäätään ole oletusarvoista? Ei kai siitä pitäisi erikseen palkita, ikään kuin se olisi jotain ylimääräistä hyvää? Toiseksi ihmettelen, mitä oppilaat oppivat siitä, että heidät "palkitaan" sillä, että opiskelua on vähemmän. Onko tosiaan sellaiseen varaa, ja onko se viesti, joka halutaan välittää? Eikö pitäisi pikemminkin osoittaa, että oppiminen ja työnteko on tavoiteltava asia, eikä jotain, mistä saa vapautuksen, jos käyttäytyy hyvin?

Tietysti voi ajatella, että hupitunnilla katsottava elokuva tai muu on jotenkin opettavainen, vaikkapa opiskeltavalla vieraalla kielellä puhuttu, mutta silti en usko, että itse koskaan lähtisin tällaiseen käytäntöön vakituisesti. Keventäisin kyllä oppituntien sisältöä välillä, se toki on normaalia, mutta en tekisi käytännöstä säännöllistä. Noh. Minä nyt tietysti olen vanha nipottaja, justiina, vääpeli ja natsi, muutamia epiteettejä mainitakseni. Olen valmis muuttamaan näkemystäni hupitunneistakin, jos se minulle hyvin perustellaan, mutta toistaiseksi varaan oikeuden pitää niitä lähinnä karhunpalveluksena oppilaille.

***

Kuulin taas suru-uutisen, tällä kertaa niin pohjattoman surullisen, että en tiedä miten päin olisin. Joidenkin asioiden äärellä kieli ja sanat menettävät kaiken sisältönsä ja merkityksensä ja välineet, joilla viestit välitetään, tuntuvat naurettavan kevyiltä ja arkipäiväisiltä. Voi vain itkeä itkevien kanssa.