Joka menneitä muistaa

Keväästä tulee helposti mieleen mato-onginta. Alakouluikäisenä tyttönä olin kova kalastamaan, mikä lienee ollut isoisäni vaikutusta; hän teki minulle ensimmäiset mato-onkeni jo reilusti ennen kuin saavutin kouluiän. Onget olivat sileäksi kuorittuja isoja oksia, joissa oli kohona korkki; koukun piti aina olla "kultakoukku", niin kuin vaari sanoi, siis hyvin pieni, kullanvärinen koukku, joita kävimme erikseen ostamassa rautakaupasta. Sillä oli hyvä onkia pikkukaloja, joita rannastamme pääasiassa saikin.

Koulu loppui noina maailmanaikoina aina toukokuun viimeisenä päivänä, oli se sitten mikä viikonpäivä tahansa paitsi sunnuntai (?). Koulun päättäjäispäivistä parhaiten on jäänyt mieleeni se, jolloin olin pukeutunut pastellinsävyiseen puhvihihaiseen mekkoon ja näytin aivan keskenkasvuiselta drag queenilta - en ollut erityisen tyttömäinen tyttö. Muuten muistot samenevat sekaisin toistensa lomassa, juhlat olivat hyvin samankaltaisia. Todistukset haettiin, sitten mentiin kotiin, ja sinä aikana, jonka olimme kevätjuhlassa viettäneet, oli kevät muuttunut mystisesti kesäksi. Lähdin monesti ongelle heti vaihdettuani kevätjuhlavaatteet arkisiin. Matoja löytyi suurimman omenapuun juurelta ruohosipulipenkin vierestä, sieltä sai kaivaa kuokan kanssa, jos varoi juuria. Rantaan oli pieni kävelymatka. Tuolloin veneranta oli vielä lähes umpeen kasvanut poukama, jonka sameassa vedessä viihtyivät pikkukalat ja kaikenlaiset vesielävät. Rannoilla oli suojaisaa ja saatoin istua ongella täysin muiden näkymättömissä. Muita kulkijoita oli tosin melko harvoin.

Kerran kevätjuhlapäivänä sain kolme suurehkoa ahventa, luultavasti ne olivat noin nykyisen vaaksani mittaisia. Olin ylpeä ja riemuissani, yleensä saaliiksi tuli lähinnä särkiä ja sorvia. Pujotin kyrmyniskat haarautuvaan pajunvitsaan. Kotiin päästyäni sain päähäni ripustaa kalat huoneeni oven kahvaan niin, että äiti näkisi ne heti töistä tullessaan astuessaan ulko-ovesta sisään. Siinä ahvenet sitten haisivat kaiken päivää, ja niistä tippui sotkua lattialle. Äidin yllättäminen onnistui varmasti, mutta ehkei ihan ajattelemallani tavalla. En kuitenkaan muista, että olisin erityisesti saanut kuulla kunniaani tuosta episodista. Hassua. Jos omat lapseni toisivat kuolleita kaloja sisään ja ripustaisivat niitä seinälle, saisin varmaan jonkinsorttisen halvauksen.

***

Muistan, että lapsena minua toppuuteltiin aina, jos olin oikein innostunut jostakin asiasta. Innostuin aika usein, vaikka nyt onkimisesta, elokuvista tai mielikuvitusleikeistä. Sitä, että käytin paljon aikaa ja energiaa samaan asiaan, pidettiin jotenkin epäilyttävänä, varsinkin, jos minulla näytti olevan niin hauskaa, että silmät loistivat ja posket hehkuivat. Silloin usein sanottiin, että olin henkeä täynnä kuin kaljatynnyri.

Mutta mitä pahaa oikeastaan on innostumisessa ja flow-tilassa? Pettymykseltäkö minua yritettiin suojella? Vai oliko innostuminen "kohtuus kaikessa" -hengen vastaista? Nykyään on vaikea innostua enää oikein kunnolla mistään, ja oma sisäinen ääni hoitaa toppuuttelut.

Saan kuitenkin mainita, että olen hiukan innostunut tästä nonsense-piirtelystä, zentangleilusta. Sen parissa minulla on usein intensiivisen keskittymisen hetkiä, värikin saattaa kohota poskille. Mitä väliä on sillä, vaikka en tätä pitkään jatkaisikaan? Kai lyhytkin hupi on hupia, ei kaikesta tarvitse tulla elämäntapaa. Vai miten on?

Mutta skanneri on edelleen keittiön nurkassa...

Että mittee?

Keskustelin puolison kanssa puolihuolimattomasti lattialla maaten (minä makasin, puoliso makasi sohvalla).

Minä: "Jos ajatellaan että olis sellainen akseli,  jonka toisessa päässä olisi kiltti ja kunnollinen ja toisessa päässä tuhma ja kelvoton, niin mihin kohtaan sitä akselia me asetuttais?"
Puoliso: "Kai me aika lailla sinne kilttiin ja kunnolliseen päähän..."
M: "Niin... Mitähän pahaa me voitais tehdä? Saiskohan siitä jotain kiksejä?"
P (lievän kauhistuneena): "Mutta mähän ajoin punaisia päin!"
M: "Niin joo! Ja mä ajan aina ylinopeutta."

Puoliso tosiaan ajoi pari viikkoa sitten vahingossa punaisia päin, koska luuli nuolivalon vaihtuneen samalla kuin suoraan ajavien valo. Hän ei ole vieläkään oikein toipunut siitä. Minä ajan työmatkoilla säännönmukaisesti ylinopeutta enkä erityisesti tunne siitä huonoa omaatuntoa. Emme ole ollenkaan niin puhtoisia kuin miltä näytämme...

***

Helsingin Sanomat kirjoittaa tänään B-vitamiinien yhteydestä paitsi stressiin myös alakuloon ja masennukseen. Koska olen välillä vähän (ja vähän väliä) yläpäästäni mutkalla, olin melkein jo lähdössä apteekkiin ostamaan B12-vitamiinia tai jotain sinne päin. Lueskelin sitten satunnaisia blogeja, ja yhdestä bongasin ilmeisesti vielä paremman konstin - blogisti uhosi, että nälkä parantaa lievän ja keskivaikeankin masennuksen kummasti, joten yhteiskunnan elätit töihin vaan leipänsä eteen eikä mitään saa saada ilmaiseksi. Elä tässä sitten näiden kanssa ristillisesti ja laula virskirjan virsii, niin kuin äitini joskus sanoo.

***

Olen viimeisen parin viikon aikana käyttänyt loppuun puolitoista ohutta mustaa kuitukärkikynää piirrellessäni. Kävin tänään ostamassa kaksi uutta. Mielessä soi Juicen kappale Tauko, jossa on säe: "On kynä uusi mutta ajatukset / vain vanhat pystyn muistamaan".

***

Jonkin hetkellisen puuskan seurauksena vein tyttäret uimaan lähikaupungin kylpylään. Siellä oli aivan helkkaristi ihmisiä, mutta pysyin nahoissani enkä ärsyyntynyt enkä hyppinyt liikaa seinille. Laskimme vesiliukumäkeä ja puljasimme ylipäätään aika perusteellisesti. Vesielementti on minulle aina rentouttava seikka, ja reissun hyvät ja hauskat puolet jäivät voitolle huonoista. Mutta kyllä sentään korpeaa, kun joka paikassa on aina ihmisiä, jotka uskovat, etteivät säännöt koske heitä! Sakki pulleita mammoja meni silmieni edessä saunaan uimapuvut päällä, vaikka seinällä oli kaksikin kansainvälisesti ymmärrettävää kylttiä, joissa uikkarin päälle oli vedetty iso ruksi. Sitten samat mammat näyttäytyivät altaassa hiukset edelleen kuivina - eivät siis käyneet suihkussakaan saunan jälkeen! Voi yrjö. Oloni on edelleen epähygieeninen.

Kylpylän jälkeen pakkokatsotimme tyttärillä 80-luvun elokuvan. Tyttäret eivät kärsineet silminnähtävää vahinkoa.

Mayday?

 Onko loppujen lopuksi lainkaan hyväksyttävää ja oikein odottaa elämältään hyviä asioita?

• Periaatteessa ei, jos pitää itseään jollain lailla oikeutettuna niihin tai ajattelee, että on teoillaan tai muuten ansainnut hyviä asioita ja onnea. Ei ole olemassa mitään universumin reilukerhoa tai näkymätöntä tuomaritahoa, joka punnitsisi jokaiselle tekojensa mukaan. Sellaisen naiivi odottaminen johtaa vain pettymykseen ja katkeroitumiseen. Toisaalta tällainen "palkinnon odottaminen" heijastaa naurettavan yksilökeskeistä, oman merkityksen ylikorostamisesta kumpuavaa maailmankuvaa.
• Toisaalta kyllä. Ehkä tässä merkityksettömyyden maailmassa on kuitenkin luvallista keskittyä ainutkertaiseen elämäänsä sen verran, että itse pyrkii järjestämään elämäänsä suotuisaan suuntaan. Ei ole pakko suunnata ihan kaikkeen kurjuuteen ja kärsimykseen päin, sellaista luultavasti tulee vastaan ihan ilman kutsuakin. Voi kulkea tomuhiukkasena äärettömässä maailmankaikkeudessa valiten reittejä, joilla tomuhiukkasen on parempi elää. Epäitsekkyys on tietenkin näissä valinnoissakin valttia, mutta omaa elämäänsä on lupa parantaa. On lupa tehdä valintoja, jotka lisäävät omaa onnellisuutta. Seuraukset on punnittava tarkkaan, samoin valintojen vaikutukset lähipiirin muiden tomuhiukkasten elämään, mutta silti. On sallittua valita vaihtoehdoista parempi tai paras. Amen.

***

Siinäpä vapunpäivän ylipitkä aforismi. 
Säätiedotuksesta huolimatta räntäsadetta ei näy, vaan päin vastoin aurinko lähestulkoon antaa ymmärtää olevansa olemassa. En viitsi noteerata vappua tänä vuonna. Aion maata sängyssä tai sohvalla ja lukea kirjaston kirjoja.