Itsekäs lukukokemus

Pitkillä automatkoilla ehtii ajatella kaikenlaista ja sitten kotiin tultua tulee herkästi mieleen kirjoittaa siitä. Niin että hääreissun hedelmää on tämäkin jurputus.

Silmään sattui jälleen yksi artikkeli lukupiireistä. Tiedän monien tuttavieni osallistuvan säännöllisesti lukupiireihin, siis sitoutuvansa lukemaan jonkin yhdessä sovitun kirjan ja sitten keskustelemaan siitä ja sen herättämistä vaikutelmista. Olen itse kaunokirjallisuuden suurkuluttaja ja teen myös säännöllisiä tutkimusretkiä tietokirjallisuuden, elämäkertojen ja runojen poluille. Ulkoapäin katsoen luulisi siis lukupiiritoiminnan sopivan minulle, vaan ei. Minä nimittäin olen itsekäs lukija.

Annan yleensä romaanille kuin romaanille noin 50 sivua aikaa vakuuttaa minut. Joskus oivallan kirjan hyväksi jo ensimmäisellä sivulla, joissain kirjoissa vain on imua heti alusta alkaen. Jos juoni ei tempaa mukaansa eikä sanankäyttö viehätä vielä viidenkymmenen sivun jälkeenkään, jätän kirjan yleensä kesken ja aloitan jonkin muun. Elämä on liian lyhyt mielenkiinnottomien kirjojen lukemiseen. En siis välttämättä saisi luettua loppuun lukupiirin määräämää teosta.

Kun määrittelen itseni itsekkääksi lukijaksi, tarkoitan kuitenkin lähinnä sitä, että usein haluan pitää lukukokemukseni itselläni. Ja nimenomaan silloin,  jos pidän kirjasta suunnattomasti, jos se koskettaa jollain aivan erityisellä tavalla ja jos haluan lukea sen vielä useita kertoja uudestaan (kuten aina hyvän kirjan kohdatessani teen). Koskettavasta ja rakkaasta kirjasta en halua kuulla ainakaan kenenkään vastakkaisia mielipiteitä. Opiskeluaikana sattui muutaman kerran niin, että kirjallisuusluennoilla ja workshopeissa käsiteltiin jotain minulle tärkeää kirjaa ja professori selitti juurta jaksaen, miksi kyseinen teos on sontaa, ja perusteli vielä mielipiteensä niin, etten osannut vastaankaan väittää. Se tuntui jotenkin hävettävältä, ikään kuin hyvää ystävääni olisi tölväisty. Eikä näin kohdeltu teosparka enää koskaan näyttäydy minulle samassa valossa. Siksi olen arka keskustelemaan lempikirjoistani epävirallisissakin yhteyksissä - entä jos vastapuoli teilaakin ne täysin? Tai edes istuttaa mieleeni epäilyksen siemenen siitä, onko kirja sittenkään kovin hyvä?

Tarkemmin ajatellenhan suhtaudun ystäviini ja läheisiini hieman samalla tavalla - en halua kuulla heistä mitään negatiivista tai pahaa kolmannen osapuolen suusta. Haluan pitää heistä kokonaisuutena, haluan säilyttää oman käsitykseni heistä, enkä halua tietää, mistä syistä joku toinen heitä paheksuu. Loukkaannun siis yhtä lailla lempikirjojeni kuin ystävienikin puolesta. Kai tämäkin jokin puutteellisen itsetunnon ilmenemismuoto on, annan muiden ihmisten mielipiteiden suotta vaikuttaa omiini. Hohhoi.

Pienissä siirtymäriiteissä

Olin häissä. Tuttuakin tutumpi pariskunta virallisti suhteensa - johan sitä olikin ehditty odottaa. Juhlat ovat yleensä aina mukavia, varsinkin häät, ja niin olivat nämäkin. Morsian oli tilannut hääpäivälle aurinkoisen ja lämpimän sään, ja tilaus oli ilmeisimmin käsitelty, sillä ilma kirkastui iltapäivälle ja suorastaan lämpeni. Kaikki olivat hienoina, kammattuina ja puunattuina ja kauniissa vaatteissa, ruoka oli herkullista, puheita pidettiin ja naurua riitti. Morsiamen ryöstön sijasta ryöstettiin molemmat appiukot, mutta heidätkin palautettiin kohtuullisessa ajassa.

Papin puhe oli kyllä hääparille sopivasti kustomoitu, mutta vihkiseremonian rukoukset liittyivät mielestäni hämmästyttävän paljon siihen, kuinka tässä rituaalissa nyt syntyy perhe, kaksi ihmistä liittää elämänsä yhteen ja alkaa rakentaa tulevaisuutta. Kyseinen pariskunta on kuitenkin muodostanut perheen jo vuosia sitten, eikä avioliitto muuttanut tässä asetelmassa muuta kuin naisen sukunimen samaksi kuin miehen sekä yhteisen lapsen. Toisaalta, kun itse menin naimisiin (varsin kauan sitten, nuorena, naiivina ja vielä lapsettomana), emme me puolisoni kanssa maagisesti muuttuneet perheeksi sillä hetkellä, kun seremonia saavutti huippukohtansa. Perhe muodostuu pidemmällä aikavälillä, joten mielestäni on hieman hassua, jos kirkollisessa vihkimisessä tavallaan omitaan tämä prosessi. Kuin kyseessä olisi jonkinlainen taikasauvan heilautus - simsalabim, vasta/jo nyt olette perhe! No, en nyt muista ovatko kaikki elämäni varrella kuulemani vihkitilaisuuden rukoukset viljelleet samanlaisia ilmaisuja, mutta jos eivät olekaan, niin ainakin tässä nimenomaisessa vihkitoimituksessa tuntui hassulta, että moneen kertaan viitattiin perheen syntymään ja muodostumiseen.

Hääjuhla vietettiin hyvin rauhallisessa ja viehättävässä paikassa peltojen keskellä. Ei kuulunut sinne maailman pauhu eikä valtateiden humina. Ylläolevassa kuvassa on kuitenkin vain tilan piharakennuksia, aivan noin rustiikkisen vaatimattomat puitteet eivät olleet.

Tanssihäät nämä eivät olleet, mutta sehän ei estänyt meitä joraamasta pöytien välissä ysärihittien tahdissa. Valvoin liian myöhään, jalat tulivat kipeäksi korkokengistä, näytän peilissä krapulaiselta ja rupsahtaneelta, mutta oli se sen arvoista. Vaikka häät, rippijuhlat tai muut virstanpylväät eivät varsinaisesti muuttaisikaan mitään elämässä, erilaiset siirtymäriitit ovat silti hieno syy järjestää juhlat ja riemuita elämästä vaikkapa keväisenä lauantaina.

Pikkujuttuja

Kuvien lisääminen ei ole ollenkaan niin vaikeaa kuin ensin luulin!

Vapunpäivänä laitetaan yleisesti ylioppilaslakki päähän ja lähdetään kaupungille. Kaivoin itsekin myssyni kaapista, mutta jälkeenpäin ajattelin, että on se ehkä vähän hönttiä. Ennen muinoin, sanotaanko nyt vaikka sata vuotta sitten, ylioppilaat pitivät lakkiaan koko kesän, niin että maakuntien miehet varmasti näkivät että ylioppilas se tässä kulkee kylänraittia. Ylioppilas oli suuri herra (joskus myös neiti), ja maisteri se vasta jotain olikin. Nykyään molemmat arvonimet ovat kokeneet melkoisen inflaation.

Yleisestihän myös oletetaan, että vappuna olisi jotenkin hauskaa. Pääsääntöisesti on kuitenkin lähinnä kylmä. Niin oli tänäänkin. Poplarin alla oli pitkähihainen aluspaita sekä fleecetakki, eikä ollut yhtään liian lämmin.

***

Vistaaminen, siis tämä kuminauhahyppely, ei ilmeisesti ainakaan täälläpäin kuulu enää koulutyttöjen olennaisiin taitoihin, joita ilman ei välitunneilla pärjää. Kolmisenkymmentä vuotta sitten kaikki tytöt vistasivat. Pääsin tänään taas pätemään taidoillani tyttärien silmissä. Hypättiin ylihypyt ja ruotsalaiset ja ekaluokkalaiset. Kun kerroin, että nuoruusvuosinani vistinarua korotettiin asteittain vähintään kainaloihin asti ja joissain hypyissä hypättiin jopa "korvat" ja "päälaet", sain osakseni epäuskoisia katseita. Kyllä silloin jalka nousi.

***

Yksi moninaisista seikoista, joista huomaa, ettei ole enää aivan nuori: kun oman lapsen kyvyt sarkasmiin ovat kehittyneet niin korkeatasoisiksi, että niille ei enää pelkästään naura vaan niistä loukkaantuu.

***

Peipponen, sinivuokko, västäräkki, huonokuntoiset pyörätiet, lähiökapakan terassin kesävolyymia lähestyvä älämölö.