Nykyaika

Olen jo jonkin aikaa elätellyt ideaa, että ilmoittautuisin eräälle avoimen ammattikorkeakoulun verkko-opintokurssille. Kestäisi pari kuukautta ja siitä saisi perustiedot asiasta, josta en ennestään tiedä mitään, mutta joka olisi suureksi hyödyksi sellaisissa työpaikoissa, joita olen viime aikoina haeskellut ja avaisi mahdollisuuksia monipuolisempaan hakuun. Ainakin uskoisin kurssin jälkeen tietäväni, haluanko ja kannattaako minun opiskella alaa laajemminkin.

Kurssin laajuus olisi kolme opintopistettä, luullakseni korkeintaan 2 ov (en osaa ajatella opintopisteitä ja hädin tuskin enää opintoviikkojakaan). Oletin, että tällainen opiskelu on verrattavissa vaikkapa kielen tunneilla käymiseen kansalaisopistossa. Vaan ei. Lainkuuliaisena kansalaisena olin yhteydessä työvoimatoimistoon, anteeksi, TE-keskukseen ja kysyin, miten tällaisista opinnoista pitää ilmoittaa.

Vastaus oli äkkiseltään mykistävä. Minun pitäisi ensin hakeutua opintoihin ja tulla niihin hyväksytyksi (ja oletettavasti myös maksaa maksu). Sitten minun pitäisi olla yhteydessä työvoimatoimistoon ja ilmoittaa sinne mitä aion opiskella, missä ja miksi. Sitten työvoimatoimisto lähettäisi minulle selvityspyynnön opinnoista. Sen jälkeen jokin aiheeseen liittyvä lautakunta tai muu elin käsittelisi asiani, siis sen, onko minulla oikeus opiskella verkko-opintoja muutaman opintopisteen verran hajautettuna kahden ja puolen kuukauden ajalle ja saada samaan aikaan työttömyysturvaa. Sokerina pohjalla: tällaisten asioiden käsittelyajat ovat kuulemma 30 vuorokautta. Oletan, että vähintään. Käsittelyajan työttömyysturvani olisi luonnollisesti katkolla.

Voi herranjumala, anteeksi nyt siunailuni, mutta silti. Välittömästi tuli mieleen vain se, että kolmen (3) opintopisteen kokoinen kurssi, jolta ei varsinaisesti saa kuin perustuntuman aiheeseen eikä todellakaan pätevyyttä mihinkään isompaan, ei tässä elämäntilanteessa ole kuitenkaan sen arvoinen, että olisin valmis riskeeraamaan toimeentuloni kenties useaksi kuukaudeksi. Voiko tämä todella olla näin? Että opintoja, joihin todennäköisesti käyttäisin vain tunteja viikossa, syynätään siinä pelossa, että jotenkin maagisesti tulisinkin opiskelleeksi täysipäiväisesti ja poistuneeksi työmarkkinoiden käytettävissä olevasta hetimobilisoitavasta joukosta?

Otan tästä vielä selvää, en haluaisi hypätä hätäisiin johtopäätöksiin. Mutta näin se henkilö puhelimessa sanoi proseduurin menevän.

Mikäköhän työllisyyden suojelusjumalista suuttuisi, jos vain ilmoittautuisin kyseiselle kurssille enkä hiiskuisi millekään instanssille yhtään mitään siitä? 

Lisäys hieman myöhemmin: Ilta-Sanomissa sivutaan samaa asiaa tänään.

Rekryfirmoista parhain?

Niistä pari viikkoa sitten hakemistani työpaikoista, joihin suhtauduin toiveikkaasti, on nyt sitten molemmista kuulunut jotain. Valitettavasti vain ei sitä, mitä olisin toivonut - kummastakin on ilmoitettu, että en pääse haastatteluun. 

Jälkimmäisen paikan perään kyselin itse aktiivisesti, sillä huomasin hakuaikaa jatketun ja halusin tietää, miksi minua ei kannattanut edes haastatella, vaikka olin ilmoituksen perusteella sopiva. Rekryfirmasta soitettiin hyvin ystävällisesti ja kerrottiin, että en ollut sitä, mitä asiakasyritys etsi. Kysyin tarkempaa tietoa, esimerkiksi sitä, millaisia asioita minun pitäisi osata tullakseni sopivammaksi vastaaviin paikkoihin. Lisätietoa ei juuri herunut (kuulemma sitä ei paljasteta ennen kuin haastatteluvaiheessa) mutta rekrytoija vakuutti, että tietojeni perusteella olen ihan kelpo työnhakija, en vain sopinut tähän yhteyteen. No, kai joskus itsekin sen tiedän ja uskon, että olen kelvollinen, mutta oli se silti mukavaa kuulla. Sitä on niin kiitoksenkipeä että pienikin riittää.

Täytyy sanoa, että tämä nimenomainen rekryfirma on antanut tähän asti minulle itsestään hyvän kuvan, sillä minuun on otettu jo pariin kertaan henkilökohtaisesti yhteyttä. Ihan kuin olisin sittenkin jonkin arvoinen. Vielä kun niillä sattuisi olemaan joku minulle sopiva työpaikkakin...

Aggressiivisia ihmisiä ostoskeskuksessa

Olin eilen hammaslääkärissä sitten, poskihammas koki kohtalonsa. Mielellään se ei asemastaan luopunut, sillä hammaslääkäri sai irrotella sitä eri menetelmin noin tunnin ajan. Pois lähtiessäni minulla oli sideharsotuppo kolottavien leukojeni välissä, kaksi reseptiä kassissani ja luultavasti vielä vähän verisiä sormenjälkiä leuassa (veri oli minun mutta sormenjäljet hammaslääkärin). Koska vastaanotto oli paikallisessa ostoskeskuksessa, törmäsin heti ulos astuttuani aulassa alituiseen hengaileviin Nimeltämainitsemattoman Sähköyhtiön feissarityyppisiin myyjiin.

Nämähän sitten hyökkäsivät heti kimppuuni, vaikka halusin vain raahautua apteekkiin ja sen jälkeen kotiin vaaka-asentoon. Huutelemaan vain rupesivat, että onko hetki aikaa. Näytin sormella suutani ja mumisin leuat jäykkänä, että en voi puhua. No, toinen miekkosista sanoi, että tule kirjoittamaan sitten. Astuin heikkotahtoisena jo askeleen lähemmäs. Samainen miekkonen jatkoi: "Minkäs firman kanssa sitä on sähkösopimus tähän asti ollut?" 

Tässä vaiheessa mittani täyttyi. Luulin tosiaan tehneeni pointin selväksi jo a) tulemalla hammaslääkärin ovesta ulos, b) näyttämällä kärsineeltä ja c) sanomalla, etten voi nyt juurikaan puhua. Nostin leukani pystyyn ja lähestulkoon karjahdin äijälle sideharsotupon ohi, että multa on juuri poistettu hammas, mä en todellakaan halua nyt puhua sähkösopimuksista. 

Minua puhutellut miekkonen sanoi typerällä äänellä: "No hauskaa kesänjatkoa nyt sitten." Hänen parinsa nauroi. Minä olin raivoissani. Olen aina vihannut tuollaista myyntitoimintaa, että kadulla pysäytellään ja kieltäytymisen jälkeen jäädään roikkumaan ja jankuttamaan, ja nyt vihaan vielä enemmän.