Kivat kuvat konepajalta

Vaikka yleensä keskityn lähinnä valittamaan nykyisestä työstäni, niin onhan siinä hyvätkin hetkensä. Kai kaikessa on, paitsi hirressä riippumisessa kenties. Satunnaisesti kesken työpäivän tulee jokin ohikiitävä juttu tai vuorovaikutustilanne, joka saattaa saada hymyilemään. Esimerkiksi:

• kun menee lainaamaan naapurikoneelta vaikkapa mittalaitteita, ja koneiden melun ja kuulosuojainten takia esittää pantomiimilla mitä kaipaa, höystää vielä esitystä suunliikkeillä ("Syvyystönäri?"), tulee välittömästi ymmärretyksi ja saa elekielisen vastauksen ("Sivupöydällä"). Olen joskus esittänyt pantomiimina ristipääruuvimeisselin, mutta sitä vaikeammat selostukset eivät yleensä mene perille, vaan korvatulpat pitää kaivaa pois päästä ja ääntä käyttää.
• kun näkee kenet tahansa työtovereista totaalisen keskittyneenä ja tiukkahuulisena tekemässä uuden työn sisäänajoa, täysin immuunina ulkopuoliselle metelille. Itse jännitän edelleen ainakin vähänkin vieraampien töiden sisäänajoa, ja teen sen käsi valmiiksi punaisen napin lähistöllä. Jännitys on toisaalta tilanteessa hyväksi, koska se saa olemaan tarkkana ja tarvittaessa reagoimaan nopeasti ja siten minimoimaan vahingot.
• ylipäätään, kun näkee ketkä tahansa työtovereista kahden tai kolmen äijän ryhmässä ratkaisemassa jotain ongelmaa päät yhdessä piirustusten yläpuolella; siinä on jotain viehättävän toverillista.
• kun törmää tiettyjen työtoverien eksentrisiin elkeisiin täysin yllättäen (en puhu nyt niistä ikävässä mielessä eksentrisistä), esim. löytää lavaa purkaessaan kappaleiden alta lavaan piirretyn irvistävän naamankuvan.
• ja ehkä kaikkein paras: kun minä, suhteellisen kokematon koneistaja, pääsen pätemään. Joskus joku ei-sorvaukseen-tottunut työtoveri tulee pyytämään, että voisitko sorvata heille tällaiset (yleensä apukoneistuksia tai työkaluja), ja voin siihen sanoa, että juu, onnistuu, ja käy tarvittaessa nopeastikin. Välillä pääsen jopa neuvomaan vanhoja kehäkettuja sen ainoan koneen ajossa, jota minä osaan käyttää paremmin kuin kukaan muista sorvaajista.

Universumin reilukerho

Toissa pääsiäisenä Helsingin Sanomissa toimittaja Katja Martelius julkisti varsin laatuunkäypiä elämänohjeita. Löysin lehtileikkeen juuri päiväkirjani välistä. Suosikkiohjeeni on varmaankin nro 22, joka kuuluu seuraavasti:

"Älä vertaile toisiin, sillä siitä tulee vain paha mieli. Monet pitävät salaa mielessään kirjaa siitä, mitä kaikkea muut ovat saaneet elämässä mutta itse ei, siinä toivossa että joku korvausviranomainen ottaisi asian jossain vaiheessa esille. Näin ei tule tapahtumaan."

Niinpä niin. Lapsena joskus haaveilin ihanmelkein tosissani, kuinka opin lentämään ja sitten lennän koulumatkat reppu selässäni kädet levällään. Kyllä sitä kieltämättä näin aikuisenakin tulee yön pimeinä tunteina kaikkea typerää ja perusteetonta mieleen. Vaikka olen periaatteessa ateisti, niin jokin osa mieltäni aina vähän niinkuin kuvittelee tuollaista universaalia korvausviranomaista.

Eipä muuta. Kun ei niin ei.

***Sittenkin Muuta - Lisäys Vähän Myöhemmin: Jaa, kun mainitsin päiväkirjan niin mahtoikohan joku miettiä ohimennen, että mitä muija tekee SEKÄ päiväkirjalla ETTÄ tällaisella blogilla, jossa ei ole mitään mieltä vaan pelkkää jatustelua ja tajunnanvirtaa? Itselleni ainakin tuli mieleen. Päiväkirja minulla on kuitenkin lapsellisimpia tunteenpurkauksia varten ja myös siksi, että sen avulla seuraan unettomuuskausien kulkua ja mielialojen mahdollista kehityssuuntaa. Tämä blogi on vain sellainen jutusteluhomma - kirjoitan muistiin asioita, joilla on kirjoitushetkellä minulle jotain merkitystä, ja yritän asetella sanani järjellisemmin ja johdonmukaisemmin kuin päiväkirjassa. Kuviteltukin lukija edellyttää huolellisempaa ilmiasua, ja tulen ajatelleeksi asioita edes vähän tarkemmin.

Nyt sitten taas muistelen erästä puolituttua pohjoissuomalaista herrasmiestä, joka on monesti saarnannut siitä, että naiset ne kirjoittavat (ja puhuvat) asioista vain henkilökohtaisella tasolla, kun taas miehet pääsevät yleiselle tasolle ja siten filosofisempiin ja syvempiin sfääreihin. Sitä stereotypiaahan tässä näemmä pönkitän omalta osaltani.

Mielensämuuttaja

Miksi tuntuu olevan automaattisesti epäilyttävää muuttaa mieltään? Jos aikaisemmin on ajatellut vaikkapa jostakin maailmankatsomuksellisesta asiasta että X, ja sitten vuosien harkinnan jälkeen tuleekin siihen tulokseen, että Y, tuntee itsensä jonkinlaiseksi takinkääntäjäksi. Siis vaikka mielenmuutos olisi perusteltu ja harkittu. Tuntuu, että sitä pitäisi selitellä, ettei ympäristö olettaisi mielenmuuttajan olevan jotenkin vinksahtanut tai oleellisesti erilainen kuin aiemmin.

"Et sä ennen ole ollut tuota mieltä!" Kyllähän se kieltämättä herättää epäilyksiä, jos vaikkapa vanha isäukko on yllättäen vaihtanut maltillisesta keskustalaisuudesta kiihkeään perussuomalaisuuteen. Että onko sillä nyt yläkerrassa kaikki kohdallaan. Mutta jostain syystä tuntuu, että pienemmätkin mielenmuutokset tekevät ihmisestä epäilyttävän. Vallankin, jos hän on aiemmin ollut samaa mieltä kanssasi, mutta onkin nyt vaihtanut kantaansa vastakkaiseksi! Jösses! 

Samaa asiaa sivuten: jos tekee elämässään jonkin ratkaisun, suuremman tai pienemmän, ja siitä ei tulekaan ikuinen ja muuttumaton, onko kyseessä väistämättä epäonnistuminen? Jos asioita tarkkaan punnittuaan jättää työnsä ja muuttaa maalle, viihtyy siellä neljä viisi vuotta ja palaa sitten kaupunkiin ja entisenlaiseen työhön, pitääkö se tehdä korvat luimussa ja vähin äänin, koska maallemuuttoprojekti epäonnistui? Entä jos ne neljä tai viisi vuotta olivat enimmäkseen hyviä ja elämänmakuisia vuosia, mutta käytännön syyt tulevat vastaan? Miksi on niin helppoa ajatella, että jos jokin ei olekaan lopullista, kyseessä on moka ja hukkaanheitetty aika ja energia? Vaikka nyt parisuhteissakin. Vaikka tulisi ero, liitto on voinut silti olla parhaina aikoinaan oikein hyvä.

Kalle Päätalon kirjoissa Hiltu-Jakki esittää vakituisina periaatteinaan, että hän ei kalaa suuhunsa pistä eikä pue ylleen pussihousuja. Muistaakseni vieläpä niin, että sanoo, että hänet saa ampua, jos joskus pussihousut jalassa nähdään. Ihanteellinen malli ihmisestä, joka seisoo periaatteidensa takana, eikä muuta mieltään?